Liito-oravalla ei mene Suomessa hyvin, ja näin ollen se on joutunut EU:n tiukasti suojeltujen lajien listoille. Harri Hölttä Suomen Luonnonsuojeluliitosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 13.3.2006 liito-oravakannan kehityksestä seuraavasti. "Millään tutkimusalueella ei ole havaittu kannan kehityksen tasaantuneen, saati sitten lähteneen nousuun. Tähän taantumiseen perustuu myös lajin luokittelu uhanalaiseksi. Kanta pienenee mitä todennäköisimmin vielä tulevaisuudessa. Liito-oravan taantumisen syynä on ennen kaikkea metsien hakkuut. Tähän ongelmaan ei ole kehitetty ratkaisua, sillä hakkuumääriä aiotaan entisestään lisätä. Lisäksi liito-oravalle hakkuiden yhteydessä rajattavat metsätupsut ovat niin pieniä, ettei laji niissä säily eivätkä maanomistajatkaan saa niistä korvauksia. Tämä ongelma voitaisiin ratkaista lisärahoituksen mahdollistamilla laajemmilla suojelurajauksilla, jolloin näillä alueilla olisi merkitystä myös muun metsäluonnon suojelulle."
Liito-oravan tämänhetkinen suojelustatus on ongelma, koska se vaikeuttaa kaikenlaista rakennus- ja hakkuutoimintaa. Jos kannan taantuminen saataisiin pysäytettyä, voitaisiin suojelustatus muuttaa lievemmäksi ja maanomistajien ei enää tarvitsisi pelätä rajuja käyttörajoituksia. Visiona olisi liito-oravan kannan nostaminen niin vahvaksi, ettei EU:lla enää ole perusteita pitää sitä suojeltujen lajien listalla. Riittääkö kannan vahvistuminen pelkästään Suomen alueella sitten tähän tulokseen, on toinen juttu.
Metsänomistajat ovat kehityksen kääntämisessä avainasemassa. "Liituri" tulisi ottaa koko metsäkansan lemmikiksi samalla tavoin kuin Yrjö Kokon laulujoutsen.
Mitä tehdä? Liito-oravakantaa vähentää jokin kolmesta seikasta, tai kaikki nämä yhdessä: ravinnon puute, suoja- ja pesäpaikkojen puute, isojen pöllöjen tai haukkojen saalistuspaine.
Saalistuspaineeseen on vaikeaa vaikuttaa muuten kuin välttämällä pöllön pönttöjen asentamista aiotuilla liito-oravareviireillä. Suoja- ja pesäpaikkoja sen sijaan olisi melko helppo luoda pöntöttämällä sopivia elinpiirejä eli varttuneita kuusikoita, joiden lähistöllä on lehtipuustoa. Jos naaraan reviirin kooksi lasketaan kymmenen hehtaaria metsää, voisi mahdollisille tällaisille reviireille asentaa esimerkiksi kolme pönttöä.
Ilmainen vinkki: metsäfirmat voisivat jakaa mainostarkoituksessa kaikille puukauppa-asiakkailleen eli metsänomistajille pönttöjä, vaikkapa firman logolla varustettuina. Metsänomistaja voisi vastikkeeksi sitoutua olemaan hakkaamatta reviiriä paljaaksi seuraavaan kymmeneen vuoteen.
Ravinnosta eli lehtipuista ei ole puutetta. "Liiturin" ongelmana voi olla turvallinen liikkuminen ravintokohteiden (lehtipuustot) ja suojapaikkojen (varttuneet tiheähköt kuusikot) välillä. Tämä on autettavissa metsäsuunnittelulla. Kaikessa metsäsuunnittelussa (miksi ei myös kaavoituksessa) voitaisiinkin kysyä metsänomistajalta, onko hän halukas huomioimaan suunnitelmassaan liito-oravan tarpeet. Huomiointi ei yleensä johda kovin suuriin menetyksiin hakkuutuloissa. Tulos on parempi, jos usean vierekkäisen palstan omistajat saadaan mukaan.
Suojelu sopivien liiturireviirien pöntöttämisen, metsäsuunnittelun ja muun maankäytön suunnittelun ja kaavoituksen kautta on kustannustehokkaampi tapa kuin nykyinen, jossa liito-oravan takia muutellaan jo käynnistyneitä hankkeita - etenkin taajamissa.
Päivitys 11.8.2017 Liito-orava näyttää kotiutuneen taajamiin ja sen elinympäristövaatituksia on opittu sopeuttamaan rakennushankkeisiin. Tilanne näyttää paljon valoisammalta kuin kymmenen vuotta sitten. Liito-orava ei ole enää maanomistajalle kirosana siinä määrin kuin ennen, vaan rauhanomainenkin rinnakkaiselo näyttää mahdolliselta!
Julkaistu osittain Helsingin Sanomien Mielipide-osastossa 18.3.2006.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
tiistai 13. marraskuuta 2007
METSÄNOMISTAJALLE KANTOHINTA KOKO RUNGOSTA
Julkaistu Metsälehdessä syyskuussa 2007
Metsälehdessä (nro 16, 2007) muistutettiin, että metsänomistajan tai hänen edustajansa tulisi valvoa pystykaupalla myydyn puuston apteeraus eli katkonta tukiksi ja kuiduksi. On tiedossa, että vaihtelua katkonnassa on sekä ajallisesti että firmojen välillä. Kuitenkin metsänomistajaa raastava epävarmuus metsiköstä saatavan lopullisen tilin suhteen voitaisiin jo nykytekniikan avulla lopettaa. Lisäksi metsäfirma saisi ottaa pystypuustosta aivan kullakin ajanhetkellä tarvitsemansa puutavaralajit. Ai miten?
Näin se menee. Hakkuukone mittaa kunkin rungon paksuuden ja pituuden tietokoneen muistiin. Tulostetaan tiedosto, josta ilmenee kunkin rungon metsänomistajan kannalta paras mahdollinen apteeraus tukkiosaan ja kuituosaan. Tulostetaan toinen tiedosto, josta ilmenee hakkuukoneen (kuskin) tekemä todellinen apteeraus sekä rungon raakkiosan tilavuus, ja tämän perusteella kuski saa tilin. Lasketaan yhteen rungoittain tieto kahdesta edellisestä tiedostosta, ja niiden perusteella metsänomistaja saa tilin.
Voisiko joku kertoa, missä tässä piilee heikkous, tai jos ei piile, niin loppuhan on vain ohjelmointia ja hakkuusopimuksen pientä päivitystä...
Tuli pari huomiota vielä mieleen. Ensiksikin, metsänomistajan tulisi saada kustakin rungosta paras hinta, eli jos katkotun puutavaran ARVO on parempi kuin laskennallinen tukki/kuitujako, silloin myyjä saisi tietenkin sen todellisen apteeratun mukaisen hinnan. Tällöin puun ostaja voisi mainostaa; meiltä aina paras hinta! Toiseksi, teknisesti asia tulisi toteuttaa siten, ettei metsäkoneen kuljettajalle aiheudu lisätyötä, vaan hinnanlaskenta tapahtuisi automaattisesti. Metsälehden uutisen mukaan pohjoisessa sovelletaan jo - jos olen oikein ymmärtänyt - eräänlaista runkohinnoittelun sovellusta, jossa ennen hakkuuta arvioidaan keskimääräinen tukki/kuituosuus. Mielestäni tämä tapa ei ole parannus entiseen, vaan siirtää vain ongelman toiseen paikkaan, eli kun tavallisesti on epävarmuutta apteerauksesta johtuen, niin nyt on epävarmuutta etukäteisarvioinnista johtuen. Oma menetelmäni pyrkii juuri arvioinnin ja valvonnan tarpeen minimointiin, eli luottamuksen maksimointiin puolin ja toisin. Kun puuta pyritään saamaan markkinoille, mielestäni puukaupan avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen voi olla yksi keino. Ehkä markkinat tosiaan hoitavat asian; se yritys joka ensimmäisenä ottaa idean käyttöön, saa kilpailuvaltin -- meiltä aina paras hinta!
Väännetään vielä runkohinnoittelun edut lopuksi rautalangasta. Yhtiöiden eroja katkonnassa ei tarvitsisi huomioida, koska katkonnan erot eivät vaikuttaisi metsänomistajan saamaan tiliin. Ehdottamani runkohinnoittelun sovellus: 1. helpottaisi puukauppatarjousten vertailua, ja 2. poistaisi tarpeen valvoa katkontaa hakkuuta suoritettaessa.
Päivitys 11.8.2017
Kymmenen vuoden takainen postaus on edelleen ajankohtainen! Olen edelleen sitä mieltä, että suurin epäkohta puukaupassa ei liity siihen, kuka puut korjaa ja kuljettaa, vaan siihen, että puun myyjä ei saa kaikkea tietoa. Ensinnäkään hän ei tiedä, kenelle puut kannattaisi myydä, eli kenen katkonta tuottaa parhaan arvon leimikolle. Toisekseen hän ei tiedä, miten suuri tappio hänelle tuli siitä, että leimiko arvo optimoidaan puun ostajan näkövinkkelistä eikä myyjän. Toisin sanoen ostaja katkoo niitä jakeita joita hän sillä hetkellä tarvitsee. Käyttämällä metsänhoitoyhdistystä apuna puukaupassa tätä epäkohtaa voi jonkun verran lieventää, mutta kokonaan se ei poistu.
Metsälehdessä (nro 16, 2007) muistutettiin, että metsänomistajan tai hänen edustajansa tulisi valvoa pystykaupalla myydyn puuston apteeraus eli katkonta tukiksi ja kuiduksi. On tiedossa, että vaihtelua katkonnassa on sekä ajallisesti että firmojen välillä. Kuitenkin metsänomistajaa raastava epävarmuus metsiköstä saatavan lopullisen tilin suhteen voitaisiin jo nykytekniikan avulla lopettaa. Lisäksi metsäfirma saisi ottaa pystypuustosta aivan kullakin ajanhetkellä tarvitsemansa puutavaralajit. Ai miten?
Näin se menee. Hakkuukone mittaa kunkin rungon paksuuden ja pituuden tietokoneen muistiin. Tulostetaan tiedosto, josta ilmenee kunkin rungon metsänomistajan kannalta paras mahdollinen apteeraus tukkiosaan ja kuituosaan. Tulostetaan toinen tiedosto, josta ilmenee hakkuukoneen (kuskin) tekemä todellinen apteeraus sekä rungon raakkiosan tilavuus, ja tämän perusteella kuski saa tilin. Lasketaan yhteen rungoittain tieto kahdesta edellisestä tiedostosta, ja niiden perusteella metsänomistaja saa tilin.
Voisiko joku kertoa, missä tässä piilee heikkous, tai jos ei piile, niin loppuhan on vain ohjelmointia ja hakkuusopimuksen pientä päivitystä...
Tuli pari huomiota vielä mieleen. Ensiksikin, metsänomistajan tulisi saada kustakin rungosta paras hinta, eli jos katkotun puutavaran ARVO on parempi kuin laskennallinen tukki/kuitujako, silloin myyjä saisi tietenkin sen todellisen apteeratun mukaisen hinnan. Tällöin puun ostaja voisi mainostaa; meiltä aina paras hinta! Toiseksi, teknisesti asia tulisi toteuttaa siten, ettei metsäkoneen kuljettajalle aiheudu lisätyötä, vaan hinnanlaskenta tapahtuisi automaattisesti. Metsälehden uutisen mukaan pohjoisessa sovelletaan jo - jos olen oikein ymmärtänyt - eräänlaista runkohinnoittelun sovellusta, jossa ennen hakkuuta arvioidaan keskimääräinen tukki/kuituosuus. Mielestäni tämä tapa ei ole parannus entiseen, vaan siirtää vain ongelman toiseen paikkaan, eli kun tavallisesti on epävarmuutta apteerauksesta johtuen, niin nyt on epävarmuutta etukäteisarvioinnista johtuen. Oma menetelmäni pyrkii juuri arvioinnin ja valvonnan tarpeen minimointiin, eli luottamuksen maksimointiin puolin ja toisin. Kun puuta pyritään saamaan markkinoille, mielestäni puukaupan avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen voi olla yksi keino. Ehkä markkinat tosiaan hoitavat asian; se yritys joka ensimmäisenä ottaa idean käyttöön, saa kilpailuvaltin -- meiltä aina paras hinta!
Väännetään vielä runkohinnoittelun edut lopuksi rautalangasta. Yhtiöiden eroja katkonnassa ei tarvitsisi huomioida, koska katkonnan erot eivät vaikuttaisi metsänomistajan saamaan tiliin. Ehdottamani runkohinnoittelun sovellus: 1. helpottaisi puukauppatarjousten vertailua, ja 2. poistaisi tarpeen valvoa katkontaa hakkuuta suoritettaessa.
Päivitys 11.8.2017
Kymmenen vuoden takainen postaus on edelleen ajankohtainen! Olen edelleen sitä mieltä, että suurin epäkohta puukaupassa ei liity siihen, kuka puut korjaa ja kuljettaa, vaan siihen, että puun myyjä ei saa kaikkea tietoa. Ensinnäkään hän ei tiedä, kenelle puut kannattaisi myydä, eli kenen katkonta tuottaa parhaan arvon leimikolle. Toisekseen hän ei tiedä, miten suuri tappio hänelle tuli siitä, että leimiko arvo optimoidaan puun ostajan näkövinkkelistä eikä myyjän. Toisin sanoen ostaja katkoo niitä jakeita joita hän sillä hetkellä tarvitsee. Käyttämällä metsänhoitoyhdistystä apuna puukaupassa tätä epäkohtaa voi jonkun verran lieventää, mutta kokonaan se ei poistu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)