Metsä ei ole halkoliiteri: se ei ole puuvarasto jonka määrä vähenee käytettäessä. Se on elävä, yhteyttävä ja hengittävä organismi. Jos tehdään hakkuu, metsän puuvarasto kyllä vähenee hakatun puumäärän verran hakkuun hetkellä. Muutamassa vuodessa harvennetun metsän kasvu kuitenkin jälleen nopeutuu, kun kullekin puulle jää käyttöön enemmän kasvuresursseja. Metsän kasvu ja hiilinielu on suurin mahdollinen, jos kaikki tietyn metsäalueen metsiköt ovat nuorehkoja eli suurimman vuosittaisen kasvun vaiheessa olevia. Käytännössä tämä tila ei ole mahdollista ylläpitää pysyvästi, vaan metsiä pitää myös uudistaa, joten osa tasaikäisistä metsäkuvioista on aina optimiin verrattuna vanhempia ja osa nuorempia.
Jatkuvapeitteinen metsä poikkeaa tästä siten, että siinä eri ikäiset puut eivät sijaitse eri metsiköissä, vaan samassa metsikössä lomittain. Jatkuvapeitteisen erirakenteisen metsän kasvu jää jaksolliseen metsään verrattuna alemmalle tasolle, koska pienet puut jäävät isompien varjoon eivätkä siksi kasva niin nopeasti kuin avohakkuualueella, ja taimien ja siementen kasvua parantava jalostushyötykin jää saamatta. Uudistuminen on jatkuvapeitteisessä metsässä epävarmempaa, kun taimettumista parantava maanmuokkaus jää pois. Jaksollisen metsän kokonaishiilitase voikin olla paremmasta kokonaiskasvusta johtuen usein parempi kuin jatkuvapeitteisen metsän, vaikka huomioitaisiin avohakkuun jälkeinen muutaman vuoden kestävä maaperäpäästö.
Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta metsä ei ole varma hiilivarasto. Alaskan, Kanadan ja Venäjän pohjoisista luonnonmetsistä näemme, että vanhan metsän hiilivarastoa verottavat usein laajat hyönteistuhot ja metsäpalot. Pienemmässä mittakaavassa tämä ilmiö näkyy myös Keski-Euroopan vanhoissa kuusivaltaisissa viljelymetsissä.
Boreaalisissa luonnonmetsissä eli pohjoisissa havumetsissämme metsä uudistuu sekä isojen että pienten ”häiriöiden” kautta. Isoja vanhoja puita kuolee eri syistä ja syntyy pieni aukko. Tämä uudistumistapa on yleisin kosteilla ja rehevillä paikoilla jotka palavat harvoin. Metsäpalon, laajan hyönteistuhon tai myrskyn seurauksena syntyy iso aukko. Aukkoon uudistuvat ensin pioneeripuulajit mänty ja lehtipuut, kuusikin tulee mukaan ja valtaa vähitelleen yhä enemmän alaa lehtipuilta rehevillä kasvupaikoilla. Kuivilla kasvupaikoilla vanhan metsän valtalaji on mänty.
Tasaikäisenä syntyvässä taimikossa puut kilpailevat keskenään ja tapahtuu itseharvenemista. Näitä luonnonmetsän prosesseja matkitaan taimikonhoidoilla sekä erilaisilla hakkuutavoilla: ala- ja yläharvennus sekä kaistale- avo- ja poimintahakkuut. Metsätuhojen jälkeen metsään jää tietenkin paljon enemmän puuta kuin hakkuun jälkeen, mutta avohakkuussakaan ei poisteta metsän kokonaisbiomassasta kuin noin 60 prosenttia eli runkopuun osuus.
Tapani Tasanen kertoo kirjassaan ”Läksi puut ylenemähän", että 1700-luvulta lähtien metsänhoidossamme vuorottelivat ja kiistelivät keskenään metsävirkamiesten kaksi koulukuntaa, harsintahakkaajat ja lohkohakkaajat. Metsiä kasvatettiin valtaosin peitteisinä ja pääosin vain poimintahakattuina vielä viime vuosisadan alkupuolellakin aina 1950-luvulle saakka. Johtavat metsätieteilijät tuomitsivat tuolloin käytetyn hakkuutavan ns. Harsintajulkilausumassaan 1948 metsänhävitykseksi ja vaativat, että metsiä aletaan käsitellä pääosin tasaikäisinä metsiköinä.
Tutkijoiden tuolloin suosittelemassa jaksollisesssa mallissa yksittäistä metsikköä kasvatetaan harventamalla: parhaita puita kasvatetaan aina siihen vaiheeseen kun niiden kasvu hiipuu, minkä jälkeen alue hakataan ja uuden metsän kasvuun lähtö varmistetaan. Metsiä uudistettiin aluksi pääosin siemenpuiden avulla mutta metsänviljelymateriaalien tuottamisen kuten siemenviljelmien ja taimitarhojen perustamisen myötä pystyttiin vähitellen turvaamaan uuden metsän synty kylvämällä tai istuttamalla taimia. Päätös osoittautui menestykseksi puuntuotannon kannalta: vuodesta 1950 metsiemme puumäärä on lisääntynyt 1,5 miljardista m3:stä 2,5 miljardiin ja kasvu 50 miljoonasta m3:stä yli 100 miljoonaan. Jos metsissämme siirryttäisiin nyt laajemmassa mitassa takaisin peitteiseen kasvatukseen, niiden kasvu alkaisi väistämättä uudelleen taantua.
Jatkuvapeitteistä kasvatusmallia voi käyttää silloin kun edellytykset siihen ovat olemassa ja sen aikaa kuin se toimii. Yleensä tällainen tilanne syntyy niin että "valopuita” eli mäntyä, koivua ja/tai haapaa sisältävään sekametsään on muodostunut erirakenteisuutta ja terve elinvoimainen kuusialikasvos. Jatkuvapeitteisyys tasoittaa turvemailla pohjaveden pinnan vaihteluita ja vähentää ojituskustannuksia, hiilivaraston hajoamista ja ravinnepäästöjä. Lisäksi peitteisestä metsästä hyötyvät jotkin metsälajit, jotka kaihtavat avoimia alueita kuten pyy, kuukkeli, liito-orava ja näätä. Myös jotkut sienet ja pieneliöt tarvitsevat kosteaa tai varjoisaa elinympäristöä. Peitteiset alueet helpottavat lajien leviämistä paikasta toiseen ja lieventävät metsäkuvan pirstoutumisen haitallisia vaikutuksia.
Taloudelliselta kannalta avohakkuu on tarpeen, koska jatkuvapeitteinen metsä heikentää kasvua ja avohakkuussa pieneltä metsäalalta saadaan korjattua kustannustehokkaasti suuri puumäärä. Jos jatkuvapeitteistä menetelmää sovelletaan alueella jossa siihen ei ole edellytyksiä, metsänomistajalle tulee suuria taloudellisia tappioita johtuen metsän ränsistymisestä ja maan kasvupotentiaalin vajaakäytöstä. Jos "jatkuvapeitteiseksi" määritelty alue ei uudistu eli taimia ei synny, se olisi siksi oltava metsätalouden kestävyyden turvaamiseksi aina mahdollista uudistaa myös avohakkuun ja metsänviljelyn kautta, turvemaat mukaan lukien.
Avohakkuulla voidaan saada aikaan monimuotoinen ja monilajinen sekametsä, joka kestää hyvin metsätuhoja. Jatkuvapeitteisyys lisää pitkään jatkettuna kuusen osuutta metsissä, joten avohakkuiden välttely vähentää pitkällä aikavälillä monimuotoisuutta maisema-aluetasolla. Meillä on tällä hetkellä kasvatettavista pääpuulajeistamme vain kuusi sellainen, jonka uudistuminen voi onnistua hyvin muiden puiden varjoon. Ilmaston lämmetessä saamme kyllä kasvatettavaan valikoimaan etelämpää jalopuita, joilla on se hyödyllinen ominaisuus, että ne uudistuvat luontaisesti varjoon tai puolivarjoon.
Kuusikko on metsäpalon sattuessa kohdalle alttiimpi muuttumaan latvapaloksi. Avohakkuuttomasta metsämaisemasta puuttuvat lisäksi taimikoiden muodostamat luonnolliset palokatkot. Etelä-Suomessa kuusen osuutta ei kannata enää lisätä metsätuholaisten kuten tähtikirjaajien, kuusenkirjanpainajien ja kuusenjuurikäävän riskin vuoksi. Etelämpää leviää ilmaston lämmetessä uusiakin tuholaisia, kuten havununna, etelänversosurma tai mäntyä tappava okakaarnakuoriainen. Näitä vastaan paras vakuutusturva on nuorekas sekametsä. Myös suojelualueverkosto on hyvä apu, koska niissä elää metsätuholaisten luontaisia vihollisia.
Ekosysteemipalvelujen kannalta peitteinen metsä on usein hyvä vaihtoehto. Virkistäytyjälle se on mieleinen; vain keväinen korvasienten etsijä etsiytyy tuoreelle avohakkuulle. Pintakasvillisuuden palautuessa niistä löytyy ensin vadelmia ja puolukoita, myöhemmin puolivarjoa suosivia mustikoita. Vesistöjen varsilla peitteinen metsä nappaa avohakkuualueelta tulevat ravinteet ja kohentaa maisemaa. Säästöpuuryhmissä ja tärkeissä elinympäristöissä peitteisyys tuottaa uhanalaisten eliöiden tarvitsemaa resurssia. Niihin voidaan keskittää tällä hetkellä kaikkein harvinaisin metsien monimuotoisuusresurssi: vanhat ja järeät harvinaisten puulajien yksilöt.
Jos ajatellaan metsän monitoiminnallisuutta eli kaikkia metsän hyötyjä ajallinen ja paikallinen muutos maisematasolla huomioiden, kaikkein eniten hyötyjä tuottaa yhdistelmä suojelualueita, peitteisiä alueita ja avohakkuualueita. Tällainen metsämosaiikki syntyy esimerkiksi Suomen Luontopaneelin ehdottamalla biodiversiteettistrategialla: maakunnittain 10 % metsämaasta tiukasti suojeltua, 20 % osittain suojeltuja pysyvästi peitteisiä elinympäristöjä ja jatkuvapeitteisinä hoidettavia metsiä, ja loput 70 % normaalia talousmetsää. Tarkastellulla alueella, eli esimerkiksi maakunnan mittakaavassa, olisi kuitenkin aina olemassa riittävä määrä peitteisenä käsiteltävää aluetta. Tavoitteen toteutumista voidaan seurata eri organisaatioiden metsävaratietojärjestelmien avulla. Pysyvästi peitteisen metsän pinta-alaan tulee paljon lisää aluetta jo PEFC-metsäsertifikaatin muutoksesta eli levennetyistä vesistöjen suojakaistoista. Monimuotoisuutta turvataan lisäksi talousmetsien luonnonhoidolla.
Maapallonlaajuisesti ajatellen metsiä kannattaisi palauttaa alueille joilta niitä on hävinnyt: joidenkin arvioiden mukaan maapallolla olisi 2 miljardia hehtaaria metsitykseen kelpaavaa pinta-alaa. Metsien käyttöä ei voida meillä nykyisestä ainakaan lähiaikoina kovin paljoa lisätä. Sen sijaan mahdollisuuksia investointeihin on runsaasti muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä niillä Pohjoismaiden ulkopuolisilla alueilla, jotka ovat nyt ”alisuoriutujia” ilmastonmuutoksen torjunnassa, etunenässä Kanada ja Venäjä runsaine metsävaroineen. Meillä puun käyttöä rakentamiseen ja muihin varmoihin hiilivarastoihin kannattaa tietenkin jatkaa ja lisätä niiden osuutta hakkuukertymästä.
Kiitän Metsälehden lukijoita tekstiä parantaneista kommenteista.
Anneli Jalkanen
metsänomistaja, metsänhoitotieteen tohtori
Espoo
Lisää aiheesta:
Sustainable boreal forest management - challenges and opportunities for climate change mitigation
