METSIEN LUONTAINEN KEHITYS JA HÄIRIÖT POHJOISELLA HAVUMETSÄVYÖHYKKEELLÄ

Metsää uudistavat häiriöt ovat erilaiset muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä kuin Pohjoismaissa. Täystuhot ovat erilaisen ilmaston ja eri puulajien vuoksi osalla kartan alueista (karttakuva alla, klikkaa kuva suuremmaksi) meihin verrattuna huomattavasti yleisempiä. Meillä ei todennäköisesti tulla näkemään Itä-Kanadan kaltaisia tuhoisia metsäpaloja. Meillä metsäpalot on kattavan metsätiestön ansiosta helpompi sammuttaa. Meillä on myös luontaisia palokatkoja, kuten avohakkuut, ojittamattomat suot ja vesistöt. Meilläkin runsaan palokuorman lisääminen metsiin kuolleen pystypuuston muodossa voi olla tulevassa ilmastossa riski.

Kirja:

Sustainable boreal forest management – challenges and opportunities for climate change mitigation

Sisältää esimerkkejä Kanadan, pohjoismaiden ja Venäjän metsien talous- ja luonnonmetsissä mitatuista puustoista ja puuston määrän kehityksestä. Kokonaiskuva hiilivaroista jää hiukan vajaaksi, kun maaperän varojen suuruuksia ei tiedetä. Maanpäällisistä osista kuitenkin tiedetään, että luonnonmetsien puustot jäävät joillakin alueilla metsätuhojen vuoksi suhteellisen alhaisiksi ja vastaavasti hyvin hoidetut talousmetsät voivat olla puustoltaan yllättävän suuria. Toisin sanoen talousmetsissä hakkuupoistumat ovat suuret ja luonnonmetsissä luonnontuhojen aiheuttamat poistumat. Kokonaisuuteen vaikuttaa Suomessa hyvin paljon myös turvemaiden ojitus, metsien käsittely ja vedenpinta ojikoilla.

Artikkeli:

Aakala Tuomas. (2021). Metsien luontainen rakenne, kehitys ja haasteet monimuotoisuuden turvaamiselle talousmetsissä. 

Tuomas Aakalan artikkeli kuvaa erilaisia Suomen metsien uudistumisdynamiikkoja. Voidaan erottaa 1. harvinaiset suuret häiriöt kuten metsäpalot ja myrskyt, 2. pienet rehevillä mailla yleiset häiriöt kuten yhden puun kuoleminen ja 3. karuilla mailla yleinen kohorttiuudistuminen eli esimerkiksi pintakulon synnyttämä joukko samanikäisiä puiden taimia. Jokaiselle hakkuutavallemme löytyy siis vastineita luonnosta. Kts. alla olevan kuvan ylärivi vasemmalta alkaen: avohakkuu, harvennushakkuu, pienaukkohakkuu, poimintahakkuu. (Klikkaa kuva suuremmaksi).

Petteri Taalas avaa ajatteluaan hiilinieluista Maaseudun Tulevaisuudessa: Suomi ei ikinä pääse hiilineutraaliksi metsien varassa. Taalas kirjoittaa ”pohjoiset havumetsät uusiutuvat 50–100 vuoden skaalassa” Tämä skaala toteutuu talousmetsissä, mutta ei luonnonmetsissä, joissa kierrot ovat paljon pitempiä ja yksittäiset puut elävät huomattavasti vanhemmiksi. Vaihtelu ekosysteemien ja kasvupaikkojen välillä on suurta. "Kaikki nurin joka 100:s vuosi" -tyylin luonnonmukaisuus ei saa tukea tutkimuksesta. Kun talousmetsäkierto on lyhyt, pitemmät kierrot ja niistä riippuvaiset eliöt on huomioitava suojelualueita ja pienempiä säästökuvioita perustamalla.

Vastaako avohakkuu jotain luonnontuhoa? Jonkin verran paremmin, jos alueelle jätetään kuollutta ja elävää puustoa. Metsänhoidon ja sertifioinnin ohjeet ovat tässä kohtaa selvästi parantuneet. Myöskään maanmuokkauksella ei ole oikein hyvää vastinetta luonnossa, vaikka myrskyn kaatamien puiden juurakoiden alta paljastuu maata. Avohakkuu ja maanmuokkaus ovat kuitenkin molemmat välttämättömiä metsän uudistumisen varmistamiseksi ja jalostushyödyn käyttöön saamiseksi.

Uusi idea on ns. uudistava metsätalous. Siiihenkin saa eväitä luontaisesta häiriödynamiikasta, johon metsän eliöt ovat lajinkehityksensä aikana sopeutuneet.

Kirja:

Boreal Forests in the Face of Climate Change. Advances in Global Change Research 74. Kuvat sivuilla 6 ja 457.

Metsädialogia asiapohjalta

 

METSÄDIALOGIA ASIAPOHJALTA -HANKKEESSA SELVITETTIIN: PÄIVÄLEHDEN LUKIJOILLA ON MONIPUOLISIA METSÄKÄSITYKSIÄ MUTTA PUUTTEELLINEN TIETOPOHJA

Tiedote 04.09.2025

Yleismedioista muun muassa Helsingin Sanomat, YLE ja iltapäivälehdet ovat avanneet osassa artikkeleistaan mahdollisuuden yleisön kommentointiin. Kommentteja tarkasteltiin Metsämiesten Säätiön rahoittamassa hankkeessa "Metsädialogia asiapohjalta” Helsingin Sanomien metsää, ilmastonmuutosta ja monimuotoisuutta (luontokatoa) käsittelevissä 50:ssä uutisartikkelissa keväällä 2025. Paljon keskustelua herättäneitä teemoja otettiin tarkempaan analyysiin. Nämä teemat olivat: luontokato ja Punainen kirja; metsien hiilinielut ja kasvihuonekaasujen raportointi; jatkuva kasvatus; metsätalouden vesistövaikutukset; metsätalouden talousvaikutukset; Savotta-televisiosarja; hömötiainen luontokadon esimerkkilajina. Eri teemoja koskevista artikkeleista poimittiin esimerkkejä kommenteista. Kiistanalaisille väitteille laadittiin lyhyitä oikaisuja, minkä lisäksi jokaisesta pääteemasta kirjoitettiin myös pitempi pohdinta tutkimustiedon pohjalta. Oikaisuista, keskusteluista ja pohdinnoista laadittiin raportti, ja tuloksia julkaistaan myös yleisön nähtäville tulevan keskustelun avuksi.

Metsäisistä teemoista uutisointi on Helsingin Sanomien saamien kommenttien perusteella kansalaisten mielissä usein hämmentävää. Keskustelu painottuu lehden toimitettujen artikkelien mukaisesti ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Lukijat ottivat kommenteissa esiin myös metsänhoidolliset näkökohdat sekä hakkuiden hyödylliset työllisyys- ja talousvaikutukset. Kommenteista näkyy, että osa keskustelijoista arvostaa metsien hyödyistä ja ekosysteemipalveluista enemmän ekologista puolta (monimuotoisuutta), osa sosiaalista (mm. virkistysmahdollisuudet ja työllisyys) ja osa taloudellista puolta kuten metsätuloja. Metsäaiheet jakavat kommentoijia, kun osa heistä näkee metsän hakkaamatta ja hoitamatta jättämisen myönteisenä ja osa kielteisenä. Metsätalouden ympäristövaikutuksia pidetään osin vain alkutuotannon ongelmana ja sivuutetaan oma rooli tuotteiden kuluttajana. Osalla lukijoista vaikuttaa olevan epäluottamusta "metsätaloustoimijoita” ja heidän viestintäänsä kohtaan.

Yleislehden lukijalta voi puuttua omakohtainen kosketuspinta metsään, ja silloin metsätaloutta koskevat käsitykset saattavat muotoutua yksipuolisen uutisoinnin tai keskustelun pohjalta. Tätä riskiä lisää se, että keskustelijoilta puuttuu perustietoa monesta metsäisestä teemasta. Ei esimerkiksi tiedetä, mitkä metsätalouden toimenpiteet lisäävät eniten vesistöpäästöjä ja kuinka suuren osuuden se aiheuttaa kaikista päästöistä valtakunnallisesti. Metsien hiilinielulaskelmien taustalla olevaa kasvihuonekaasujen raportointia ei tunneta kovin hyvin. Harva tietää, että metsäsertifiointi ohjaa monimuotoisuuden lisäämiseen ja vesistövaikutusten vähentämiseen. Lisätietoa kaivataan myös metsien kasvudynamiikasta, eli siitä miten metsien hiilinielu ja kasvu muuttuvat lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, jos hakkuutasoja muutetaan.

Keskustelua haittaavat muun muassa tutkimuksen ja käytännön tiedon puute, väärinymmärrykset, yksityiskohtiin juuttuminen, suhteutuksen puute ja yksipuolinen aiheen käsittely. Hyödyllisiä olisivat asioiden suuruusluokkia havainnollistavat ja suhteuttavat laskelmat. Tieteellinen tieto ei ole koskaan valmis, joten epävarmojakin tietoja joudutaan käyttämään päätösten pohjana. Tiettyä aihetta seuraavien lukijoiden olisi saatava monipuolinen kokonaiskuva, vaikka yksittäiseen artikkeliin ei mahdukaan kaikkia eri näkökulmia. Vasta kun tosiasioista on päästy jonkinlaiseen yksimielisyyteen, keskusteluun voidaan lisätä arvot ja tehdä päätöksiä.

Aineisto on Helsingin Sanomien tilaajien luettavissa lehden sivustolta kirjautuneena.

Jatkuvan kasvatuksen runkolukusarjasta esimerkki. Pukkala, T. ym. 2011. Metsän jatkuva kasvatus.

 

A new method for estimating carbon dioxide emissions from drained peatland forest soils for the greenhouse gas inventory of Finland

 

PLANETAARISET RAJAT - KOLUMNIT METSÄLEHDESSÄ 2023

 Metsäteollisuutemme kasvun eväät ovat maailmalla

Voiko metsäteollisuutemme enää kasvaa? Markkinahakkuut ovat vuosi vuodelta nousseet ja lähentyneet metsien kokonaiskasvua. Metsäpinta-alaa siirtyy suojelualueiksi ja sähkölinjoiksi. Metsäteollisuuden rahakkaimmat tuotteet ovat nyt kartonki ja sellu. Nämä nykyiset vahvuudet ovat tuoneet tuotekehitys- ja investointirahaa, jolla on kehitetty runsaasti uutta.

Metsäteollisuutemme asiakkaat ovat valtaosin ulkomailla, samoin osakkeenomistajat. Ehkä jo tuotantokin? Tein pienimuotoisen analyysin kolmen suurimman yrityksemme tuotantokapasiteetin sijoittumisesta vuoden 2021 vastuullisuus- ja vuosiraporttien pohjalta. Analyysi osoitti, että Stora Enson ja UPM:n tuotantokapasiteetistä on jo selvästi suurempi osuus ulkomailla kuin kotimaassa. Metsä Group on edelleen vahvasti suomalainen yritys, jonka hankinnasta 2/3 tulee kotimaasta. Poikkeuksena kevyet tuotteet: Metsä Tissuen tiivispapereissa 35 % tuotantokapasiteetistä on kotimaassa ja pehmopapereissa vain 17 %.

Metsäteollisuutemme on siis tehnyt sen strategisen valinnan, että se on perustanut uutta kapasiteettiä ulkomaille runsasväkisille alueille lähelle asiakkaitaan. Tämä näkyy hyvin kun katsoo raporteista tehdaspaikkakuntien listaa. Kun puhutaan meidän metsävarojen riittävyydestä, puhutaan siis karkeasti arvioiden alan puolikkaasta. Sahateollisuus on edelleen pääosin kotimaisen hankinnan varassa. Metsäteollisuutemme kasvun eväistä olisi siis hyvä ymmärtää, että ne ovat jo nyt hyvin suurelta osin levällään pitkin maailmaa ja näin on varmaan vastaisuudessakin. Tämä kasvu voi olla yhtä kestävää kuin kasvu kotimaassa. Uusia istutusmetsiä voidaan perustaa metsättömille alueille, ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen alihyödynnetyillä metsäalueilla voidaan hakata enemmän.

Metsänomistajien ansaintamalli kuitenkin pitää tässä muutoksessa turvata. Muun muassa professorit Markku Ollikainen ja Olli Tahvonen ovat äskettäin esittäneet, että metsänomistaja voi tulevaisuudessa tienata puuraaka-aineen myymisen sijaan päästökaupan tai kompensaatiomarkkinan avulla, siis tuottamalla puun sijaan tai sen lisäksi ilmasto- tai monimuotoisuushyötyjä. Käytännössä vaikkapa luonnonhoitohankkeella, perustamalla suojelualueen tai myymällä hiilinieluja ja hiilen varastointia. Kansainvälinen kompensaatiomarkkina voisi kanavoida rahaa metsänomistajille päästöjään kompensoivilta yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.

Kansantalouden kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että metsäteollisuuden arvonlisä voisi edelleen kasvaa myös kotimaassa. Climate Leadership Coalitionin tilaama konsulttitoimisto Boston Consulting Groupin raportti (Helsingin Sanomat 14.2.2023) kertoo, että tarve vähentää päästöjä ja suojella luonnon monimuotoisuutta ovat lähitulevaisuuden investointien ajureita. Yksi uusi liiketoiminta-alue voivat olla synteettiset polttoaineet, joita saadaan yhdistämällä uusiutuvalla sähköllä tuotettu vety sellutehtaan tai voimalaitoksen piipun päästä napattuun hiilidioksidiin.

***

Vankileirien saaristosta metsämosaiikkiin

YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen 15. osapuolikokous COP15 pidettiin joulukuussa 2022 Montrealissa Kanadassa. YK:n jäsenet sitoutuivat siellä toimimaan luontokadon pysäyttämiseksi. Ympäristölle haitallinen yritystoiminta ei enää välttämättä pärjää vientimarkkinoilla ja haittoja rajoitetaan lainsäädännöllä. Metsäalan kannattaa toimia tässä muutoksessa omilla ehdoillaan, ennakoivasti ja vapaaehtoisesti.

Luontokadolla tarkoitetaan eliölajien tai niiden yksilömäärän alenemista ja luontotyyppien laadun heikkenemistä. Eliöillä on itseisarvonsa lisäksi hyötyarvoa yritystoiminnassa, ekosysteemipalvelujen tuottajina, ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja vakuutuksena metsätuhoja vastaan.

Pohjoinen havumetsämme on luonnonprosessien tulos. Nuoria kilpailussa alle jääneitä ja yksittäisiä vanhojakin puita kuolee. Metsäpalo, hyönteistuho tai myrsky voi tappaa kerralla laajan alueen puut. Eliölajit ovat pitkän lajinkehityksensä aikana sopeutuneet ympäristöön, josta löytyy paljon rakenteellista ja lajistollista vaihtelua.

Muutama sata uhanalaista lajia (erityisesti sieniä, jäkäliä ja sammalia) elää metsäisissä elinympäristöissä: vanhoissa metsissä, lehdoissa, harjuilla, paahderinteillä ja puustoisilla soilla. Moni näistä on riippuvaisia lahopuusta tai palaneesta puusta sekä eri puulajien vanhoista ja suurista yksilöistä. Näistä luontotyypeistä löytyy hyviä ennallistamis- ja suojelukohteita.

Talousmetsä on erilainen ympäristö kuin luonnonmetsä; metsänhoito muuttaa lajistoa ja runsaussuhteita. Tutkimusten mukaan luonnontilaisissa metsissä on keskimäärin 60–65 prosenttia enemmän lajeja kuin vanhassa talousmetsässä, joten myös tiukasti suojeltuja alueita tarvitaan. Eliölajeja pitää kuitenkin huomioida myös niiden ulkopuolelle jäävällä alueella.

Huomiointia voidaan toteuttaa käytännössä ns. luonnonläheisellä metsänhoidolla, jossa maisemaan pyritään palauttamaan luonnonmetsän piirteitä. Avonaiset ja peitteiset alueet vuorottelevat metsämosaiikkina. Sen syntyä auttaa jos tehdään nykyistä useammin avohakkuutonta metsänkäsittelyä, eli peitteisyyden säilyttävää poimintahakkuuta.   

Peitteisinä voi hoitaa korvet, karuimmat kangasmetsät, maisemakohteet, vesistöjen suojakaistat, tärkeät elinympäristöt ja lakikohteet. Ekologiset käytävät ja kytkeytyneisyys auttavat avoimia alueita kaihtavia lajeja, kuten metsoa, pyytä, kuukkelia, liito-oravaa ja näätää. Päätehakkuu pitää kuitenkin tehdä, jos metsä ei uudistu luontaisesti. Avohakkuun liian tiukka välttely voi johtaa kuusettumiseen, vajaatuottoisuuteen ja puiden geeniaineksen heikkenemiseen. Myös metsäsertifikaatit ja EU:n luonnonläheisen metsänhoidon ohjeet sallivat edelleen avohakkuut.

Lisäksi tarvitaan talousmetsien luonnonhoitoa myös niillä alueilla, jotka eivät ole suojeltuja tai peitteisinä hoidettavia. Metsämosaiikissa sekä metsien uhanalaiset että yleiset lajit voivat kukoistaa, eikä metsä ole toisistaan eristyneiden elinympäristölaikkujen "vankileirien saaristoa”.

***

Kemikalisoituminen - pitääkö olla huolissaan?

Ihmisten keksimiä ei-luontaisesti esiintyviä kemikaaleja on kaikkialla ympäristössämme ja olemme tottuneet käyttämään niitä varsin huolettomasti. Niitä on materiaaleissa, ruuissa, lääkkeissä, palonesto-, torjunta- ja puhdistusaineissa. Haitalliset kemikaalit jaetaan ryhmiin metallit, hormonihäiritsijät, pysyvät orgaaniset yhdisteet (POP), fluoratut alkydiyhdisteet (PFAS), lääkeaineet ja torjunta-aineet.

Kemikaaleista tekee vaarallisia niiden pysyvyys, kertyvyys ja/tai myrkyllisyys. Kun aineita testataan eläinkokeissa tai soluviljelmillä, käytetään yleensä korkeita pitoisuuksia, vaikka jo alhaisemmat pitoisuudet voivat aiheuttaa harmeja. Riskejä lisää aineiden pitkä altistusaika ja yhteisvaikutukset. Esimerkiksi kuluttajatuotteissa tai rakennusmateriaaleissa ne ovat varsin pysyvässä muodossa. Ihmisen altistus tapahtuu usein ruuan ja juomaveden välityksellä; haitta-aine voi kertyä merieliöön, kala syö sen ja lopuksi ihminen kalan.

Viranomaiset keräävät kemikaaleista seurantatietoa ruuasta, kaloista ja vesistöistä. Niille on asetettu turvarajoja kuten kalojen syönnin ohjeistuksia. Useimpien kemikaalien vaikutuksia ei kuitenkaan täysin tunneta, joten me ihmiset ja muut eliöt olemme koekaniineja: aine rajoitetaan tai kielletään vasta sitten kun se on todettu haitalliseksi. Sille saatetaan antaa vielä pitkä siirtymäaika, kuten hyönteisiä haittaavan glyfosaatin käytölle annettiin Euroopassa.

Tutkimuksissa on tullut esiin myös kemikaalien aiheuttama hormonitoiminnan häirintä. Ne ovat niin samankaltaisia kuin oikeat hormonit, että elimistömme normaali hormonaalinen säätely menee sekaisin. Tällä on vaikutuksia eliöiden kehitykseen ennen syntymää ja nuorena sekä toimintaan aikuisena - erityisesti lisääntymiseen. Epäillään että haitat voivat myös periytyä. Häirintää aiheuttavia ja siksi kiellettyjä tai käytöltään säädeltyjä ovat esimerkiksi lääkeaineet, hyönteismyrkyt, dioksiinit, PCB sekä muovien sisältämät ftalaatit ja bisfenoli A.

Joissakin maissa on jo kielletty muovikassit ja -pussit kokonaan. EU:ssakin on rajoituksia tehty ja lisää lienee tulossa. Maa- ja metsätalouden alkutuotannossa on ollut jo pitkään suuntaus kohti pienempää kemikaalien käyttöä. Jatkojalostukselle eli metsäteollisuudelle keinotekoisten materiaalien ja raaka-aineiden korvaaminen luonnosta eli pääosin puusta saatavilla raaka-aineilla voi tarjota uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi keinokuitujen korvaamiseen selluloosasta valmistetuilla vaatekuiduilla on maassamme useampikin sovellus. Muitakin tuotteita on jo lukematon määrä, esimerkiksi elintarvikkeiden ja kosmetiikan lisäaineet, juomapillit, liimat ja tarrat. Selluntuotannon sivutuotteista ligniinistä ja mäntyöljystä saadaan monenlaista tarpeellista.

Uusiutuvuuden ja vähähiilisyyden lisäksi puun uusi valttikortti voi olla sen luonnollisuus, haitattomuus ja turvallisuus käyttäjälleen ja ympäristölle.

Aiheesta lisää:

ymparisto.fi: Kemikaalien ympäristöriskit
Shanna Swan: Count Down

***

Tulevaisuuden ennakointia metsätaloudessa

Metsätieteen päivän 2023 aiheena oli ”Ilmastonmuutos metsässä”. Metsätaloudessa osataan pitkien kiertoaikojen vuoksi luonnostaan huomioida pitkä aikaväli. Nykyiset metsämme ovat tulosta menneiden sukupolvien metsien käsittelyn päätöksistä. William MacAskill kertoo kirjassaan ”Ihmiskunnan tulevaisuuden historia”, että epävarmuus tulevaisuudesta voi johtaa epätietoisuuteen parhaista poluista. Hänen mukaansa voimme kuitenkin tehdä kolmea asiaa: voimme ryhtyä nyt toimiin, joiden hyvyydestä voimme olla suhteellisen varmoja, voimme lisätä käytössämme olevia vaihtoehtoja ja voimme pyrkiä oppimaan lisää. Käyttökelpoisia ovat esimerkiksi toimet, jotka ovat hyviä monissa kehityskuluissa ja reitit, jotka pitävät pitempään auki eri vaihtoehtoja. Varovaisuusperiaatteen ja riskien hallinnan periaatteen mukaan epävarmaakin tietoa voi kannattaa huomioida nyt, jos asian tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuva vaikutus on hyvin suuri tai pitkäaikainen.

Metsätalouteen sovellettuna ennakointiajattelu näyttäisi johtavan siihen, että meidän on tehtävä valintoja - esimerkiksi painotetaanko metsäpolitiikassa ilmastonmuutoksen ja luontokadon osalta niiden hillintää vai niihin sopeutumista. Hyvä esimerkki on kiistely hiilinieluista ja -varastoista - kumpi on tärkeämpi tavoite juuri nyt? Politiikkakeskustelua ymmärtääkseen pitää tietää kunkin keskustelijan taustaoletukset ja painotukset.

Nyt syntyvien puiden elinaikana ilmasto tulee muuttumaan nopeasti, samoin kuin puiden kasvua uhkaavat riskit ja niiden todennäköisyydet. Uskomme, että tulevassa ilmastossa keskeiset ekosysteemien toiminnallisuudet säilyvät sitä todennäköisemmin, mitä monipuolisempi metsäluontomme on: mitä enemmän on yksilöiden, lajien ja luontotyyppien vaihtelua. Evoluutiolla eli lajien sopeutumiskehityksellä on silloin paremmat toimintaedellytykset. Hyvä suojelualueverkosto ylläpitää lajien monimuotoisuutta ja mahdollistaa siirtymisen kohti pohjoista. Tulokaslajit voivat olla myös hyödyllisiä. Lajien siirtymistä voidaan auttaa.

Sekametsien kasvatusta tarjotaan nyt apukeinoksi moneen tarpeeseen, kuten metsien kasvun ja terveyden ylläpitoon, tuotevalikoiman monipuolistamiseen ja virkistyskäytön edellytysten parantamiseen. Sekapuustoisuutta voidaan suosia pääpuulajien valinnan lisäksi säästöpuuryhmissä ja muissa erityiskohteissa, joissa myös taloudellisesti vähäarvoiset lehtipuut saavat varttua vanhoiksi arvopuiksi. Esimerkiksi metsälehmusta, pyökkiä, tammea ja vaahteraa voidaan kokeilla kasvattaa maan eteläosassa. Näille lajeille tarvittaisiin metsänhoito-ohjeita, viljelykokeiluja, jalostusta sekä siemen- ja taimituotantoa.

Meidän olisi hyvä pitää auki mahdollisimman monipuoliset mahdollisuudet käyttää metsiä eri tarkoituksiin unohtamatta metsäteollisuudenkaan tulevia tarpeita, koska tuotetulla puulla ei ole arvoa ilman markkinoita. Ennakoinnin epävarmuuksista huolimatta tulevaisuuden ihannemetsät ovat todennäköisesti terveitä, monimuotoisia ja monitoiminnallisia.

MIKSI AVOHAKKUITA TARVITAAN

Metsä ei ole halkoliiteri: se ei ole puuvarasto jonka määrä vähenee käytettäessä. Se on elävä, yhteyttävä ja hengittävä organismi. Jos tehdään hakkuu, metsän puuvarasto kyllä vähenee hakatun puumäärän verran hakkuun hetkellä. Muutamassa vuodessa harvennetun metsän kasvu kuitenkin jälleen nopeutuu, kun kullekin puulle jää käyttöön enemmän kasvuresursseja. Metsän kasvu ja hiilinielu on suurin mahdollinen, jos kaikki tietyn metsäalueen metsiköt ovat nuorehkoja eli suurimman vuosittaisen kasvun vaiheessa olevia. Käytännössä tämä tila ei ole mahdollista ylläpitää pysyvästi, vaan metsiä pitää myös uudistaa, joten osa tasaikäisistä metsäkuvioista on aina optimiin verrattuna vanhempia ja osa nuorempia.

Jatkuvapeitteinen metsä poikkeaa tästä siten, että siinä eri ikäiset puut eivät sijaitse eri metsiköissä, vaan samassa metsikössä lomittain. Jatkuvapeitteisen erirakenteisen metsän kasvu jää jaksolliseen metsään verrattuna alemmalle tasolle, koska pienet puut jäävät isompien varjoon eivätkä siksi kasva niin nopeasti kuin avohakkuualueella, ja taimien ja siementen kasvua parantava jalostushyötykin jää saamatta. Uudistuminen on jatkuvapeitteisessä metsässä epävarmempaa, kun taimettumista parantava maanmuokkaus jää pois. Jaksollisen metsän kokonaishiilitase voikin olla paremmasta kokonaiskasvusta johtuen usein parempi kuin jatkuvapeitteisen metsän, vaikka huomioitaisiin avohakkuun jälkeinen muutaman vuoden kestävä maaperäpäästö.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta metsä ei ole varma hiilivarasto. Alaskan, Kanadan ja Venäjän pohjoisista luonnonmetsistä näemme, että vanhan metsän hiilivarastoa verottavat usein laajat hyönteistuhot ja metsäpalot. Pienemmässä mittakaavassa tämä ilmiö näkyy myös Keski-Euroopan vanhoissa kuusivaltaisissa viljelymetsissä.

Boreaalisissa luonnonmetsissä eli pohjoisissa havumetsissämme metsä uudistuu sekä isojen että pienten ”häiriöiden” kautta. Isoja vanhoja puita kuolee eri syistä ja syntyy pieni aukko. Tämä uudistumistapa on yleisin kosteilla ja rehevillä paikoilla jotka palavat harvoin. Metsäpalon, laajan hyönteistuhon tai myrskyn seurauksena syntyy iso aukko. Aukkoon uudistuvat ensin pioneeripuulajit mänty ja lehtipuut, kuusikin tulee mukaan ja valtaa vähitelleen yhä enemmän alaa lehtipuilta rehevillä kasvupaikoilla. Kuivilla kasvupaikoilla vanhan metsän valtalaji on mänty.

Tasaikäisenä syntyvässä taimikossa puut kilpailevat keskenään ja tapahtuu itseharvenemista. Näitä luonnonmetsän prosesseja matkitaan taimikonhoidoilla sekä erilaisilla hakkuutavoilla: ala- ja yläharvennus sekä kaistale- avo- ja poimintahakkuut. Metsätuhojen jälkeen metsään jää tietenkin paljon enemmän puuta kuin hakkuun jälkeen, mutta avohakkuussakaan ei poisteta metsän kokonaisbiomassasta kuin noin 60 prosenttia eli runkopuun osuus.

Tapani Tasanen kertoo kirjassaan ”Läksi puut ylenemähän", että 1700-luvulta lähtien metsänhoidossamme vuorottelivat ja kiistelivät keskenään metsävirkamiesten kaksi koulukuntaa, harsintahakkaajat ja lohkohakkaajat. Metsiä kasvatettiin valtaosin peitteisinä ja pääosin vain poimintahakattuina vielä viime vuosisadan alkupuolellakin aina 1950-luvulle saakka. Johtavat metsätieteilijät tuomitsivat tuolloin käytetyn hakkuutavan ns. Harsintajulkilausumassaan 1948 metsänhävitykseksi ja vaativat, että metsiä aletaan käsitellä pääosin tasaikäisinä metsiköinä. 

Tutkijoiden tuolloin suosittelemassa jaksollisesssa mallissa yksittäistä metsikköä kasvatetaan harventamalla: parhaita puita kasvatetaan aina siihen vaiheeseen kun niiden kasvu hiipuu, minkä jälkeen alue hakataan ja uuden metsän kasvuun lähtö varmistetaan. Metsiä uudistettiin aluksi pääosin siemenpuiden avulla mutta metsänviljelymateriaalien tuottamisen kuten siemenviljelmien ja taimitarhojen perustamisen myötä pystyttiin vähitellen turvaamaan uuden metsän synty kylvämällä tai istuttamalla taimia. Päätös osoittautui menestykseksi puuntuotannon kannalta: vuodesta 1950 metsiemme puumäärä on lisääntynyt 1,5 miljardista m3:stä 2,5 miljardiin ja kasvu 50 miljoonasta m3:stä yli 100 miljoonaan. Jos metsissämme siirryttäisiin nyt laajemmassa mitassa takaisin peitteiseen kasvatukseen, niiden kasvu alkaisi väistämättä uudelleen taantua.

Jatkuvapeitteistä kasvatusmallia voi käyttää silloin kun edellytykset siihen ovat olemassa ja sen aikaa kuin se toimii. Yleensä tällainen tilanne syntyy niin että "valopuita” eli mäntyä, koivua ja/tai haapaa sisältävään sekametsään on muodostunut erirakenteisuutta ja terve elinvoimainen kuusialikasvos. Jatkuvapeitteisyys tasoittaa turvemailla pohjaveden pinnan vaihteluita ja vähentää ojituskustannuksia, hiilivaraston hajoamista ja ravinnepäästöjä. Lisäksi peitteisestä metsästä hyötyvät jotkin metsälajit, jotka kaihtavat avoimia alueita kuten pyy, kuukkeli, liito-orava ja näätä. Myös jotkut sienet ja pieneliöt tarvitsevat kosteaa tai varjoisaa elinympäristöä. Peitteiset alueet helpottavat lajien leviämistä paikasta toiseen ja lieventävät metsäkuvan pirstoutumisen haitallisia vaikutuksia.

Taloudelliselta kannalta avohakkuu on tarpeen, koska jatkuvapeitteinen metsä heikentää kasvua ja avohakkuussa pieneltä metsäalalta saadaan korjattua kustannustehokkaasti suuri puumäärä. Jos jatkuvapeitteistä menetelmää sovelletaan alueella jossa siihen ei ole edellytyksiä, metsänomistajalle tulee suuria taloudellisia tappioita johtuen metsän ränsistymisestä ja maan kasvupotentiaalin vajaakäytöstä. Jos "jatkuvapeitteiseksi" määritelty alue ei uudistu eli taimia ei synny, se olisi siksi oltava metsätalouden kestävyyden turvaamiseksi aina mahdollista uudistaa myös avohakkuun ja metsänviljelyn kautta, turvemaat mukaan lukien.

Avohakkuulla voidaan saada aikaan monimuotoinen ja monilajinen sekametsä, joka kestää hyvin metsätuhoja. Jatkuvapeitteisyys lisää pitkään jatkettuna kuusen osuutta metsissä, joten avohakkuiden välttely vähentää pitkällä aikavälillä monimuotoisuutta maisema-aluetasolla. Meillä on tällä hetkellä kasvatettavista pääpuulajeistamme vain kuusi sellainen, jonka uudistuminen voi onnistua hyvin muiden puiden varjoon. Ilmaston lämmetessä saamme kyllä kasvatettavaan valikoimaan etelämpää jalopuita, joilla on se hyödyllinen ominaisuus, että ne uudistuvat luontaisesti varjoon tai puolivarjoon.

Kuusikko on metsäpalon sattuessa kohdalle alttiimpi muuttumaan latvapaloksi. Avohakkuuttomasta metsämaisemasta puuttuvat lisäksi taimikoiden muodostamat luonnolliset palokatkot. Etelä-Suomessa kuusen osuutta ei kannata enää lisätä metsätuholaisten kuten tähtikirjaajien, kuusenkirjanpainajien ja kuusenjuurikäävän riskin vuoksi. Etelämpää leviää ilmaston lämmetessä uusiakin tuholaisia, kuten havununna, etelänversosurma tai mäntyä tappava okakaarnakuoriainen. Näitä vastaan paras vakuutusturva on nuorekas sekametsä. Myös suojelualueverkosto on hyvä apu, koska niissä elää metsätuholaisten luontaisia vihollisia.

Ekosysteemipalvelujen kannalta peitteinen metsä on usein hyvä vaihtoehto. Virkistäytyjälle se on mieleinen; vain keväinen korvasienten etsijä etsiytyy tuoreelle avohakkuulle. Pintakasvillisuuden palautuessa niistä löytyy ensin vadelmia ja puolukoita, myöhemmin puolivarjoa suosivia mustikoita. Vesistöjen varsilla peitteinen metsä nappaa avohakkuualueelta tulevat ravinteet ja kohentaa maisemaa. Säästöpuuryhmissä ja tärkeissä elinympäristöissä peitteisyys tuottaa uhanalaisten eliöiden tarvitsemaa resurssia. Niihin voidaan keskittää tällä hetkellä kaikkein harvinaisin metsien monimuotoisuusresurssi: vanhat ja järeät harvinaisten puulajien yksilöt.

Jos ajatellaan metsän monitoiminnallisuutta eli kaikkia metsän hyötyjä ajallinen ja paikallinen muutos maisematasolla huomioiden, kaikkein eniten hyötyjä tuottaa yhdistelmä suojelualueita, peitteisiä alueita ja avohakkuualueita. Tällainen metsämosaiikki syntyy esimerkiksi Suomen Luontopaneelin ehdottamalla biodiversiteettistrategialla: maakunnittain 10 % metsämaasta tiukasti suojeltua, 20 % osittain suojeltuja pysyvästi peitteisiä elinympäristöjä ja jatkuvapeitteisinä hoidettavia metsiä, ja loput 70 % normaalia talousmetsää. Tarkastellulla alueella, eli esimerkiksi maakunnan mittakaavassa, olisi kuitenkin aina olemassa riittävä määrä peitteisenä käsiteltävää aluetta. Tavoitteen toteutumista voidaan seurata eri organisaatioiden metsävaratietojärjestelmien avulla. Pysyvästi peitteisen metsän pinta-alaan tulee paljon lisää aluetta jo PEFC-metsäsertifikaatin muutoksesta eli levennetyistä vesistöjen suojakaistoista. Monimuotoisuutta turvataan lisäksi talousmetsien luonnonhoidolla.

Maapallonlaajuisesti ajatellen metsiä kannattaisi palauttaa alueille joilta niitä on hävinnyt: joidenkin arvioiden mukaan maapallolla olisi 2 miljardia hehtaaria metsitykseen kelpaavaa pinta-alaa. Metsien käyttöä ei voida meillä nykyisestä ainakaan lähiaikoina kovin paljoa lisätä. Sen sijaan mahdollisuuksia investointeihin on runsaasti muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä niillä Pohjoismaiden ulkopuolisilla alueilla, jotka ovat nyt ”alisuoriutujia” ilmastonmuutoksen torjunnassa, etunenässä Kanada ja Venäjä runsaine metsävaroineen. Meillä puun käyttöä rakentamiseen ja muihin varmoihin hiilivarastoihin kannattaa tietenkin jatkaa ja lisätä niiden osuutta hakkuukertymästä.

Kiitän Metsälehden lukijoita tekstiä parantaneista kommenteista.

Anneli Jalkanen
metsänomistaja, metsänhoitotieteen tohtori
Espoo

Lisää aiheesta:

Sustainable boreal forest management - challenges and opportunities for climate change mitigation

http://ibfra.org/wp-content/uploads/2022/01/rapport-2021-11-sustainable-boreal-forest-management-challenges-and-opportunities-for-climate-change-mitigation-002-1.pdf

Lisää tehoa metsien ja soiden suojeluun

 Metsien ja turvemaiden suojelutoimissa pitää muistaa optimoida yhtä aikaa monimuotoisuus- ja ilmastovaikutuksia.

JUHANI TAMMELIN kirjoitti (HS Mielipide 27.12.), että metsien suojelutoimet pitäisi kohdistaa vähätuottoisille metsäalueille. Olen osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä. Metsien ja turvemaiden suojelutoimissa pitää muistaa optimoida yhtä aikaa monimuotoisuus- ja ilmastovaikutuksia.

Metsälajien uhanalaisuuden vähentäminen ei onnistu suojelemalla vanhoja metsiä miettimättä niiden laatua elinympäristöinä. Metsien uhanalaiset lajit kaipaavat tiettyä elinympäristöresurssia, kuten kuolevaa, lahoavaa tai palanutta puuta, mutta ei välttämättä vanhaa metsää.

Hieman alle puolet metsien uhanalaisista lajeista asuu lehdoissa ja vajaa kymmenys harju- ja paahdeympäristöissä. Keskittämällä luonnonhoito- ja suojelutoimet niihin autettaisiin jo yli puolta metsien uhanalaisista.

Ensi maaliskuussa Suomessa aletaan tukea joutoalueiden metsittämistä. Jos alueita metsitetään jaloilla lehtipuilla, saadaan lisää maatalouden hävittämää lehtoa. Jos metsän perustaa ilman tukea, alueen voi jättää hoitamatta ja harventamatta, ja näin saadaan monimuotoisuuden kannalta arvokas lehtoalue.

Suojelualueiden järkevän kohdistamisen lisäksi kannattaisi parantaa metsä- ja luonnonsuojelulaissa mainittujen arvokkaiden elinympäristöjen – kuten vesistöjen suojakaistojen – laatua vaikkapa palauttamalla niihin harvinaistuneita elinympäristöpiirteitä, esimerkiksi järeää lehtipuuta sekä kuolevaa ja lahoavaa puuta.

Kun ojitettu suometsä muuttuu metsää kasvavaksi ohutturpeiseksi turvekankaaksi, turpeen hajoaminen hidastuu, ja täten ravinne-, humus- ja kiintoainepäästötkin pienenevät. Näitä ei kannata ennallistaa, koska puusto sitoo hyvin hiiltä.

Vesistövaikutuksia voidaan hillitä järkevillä kunnostusojituksilla, joissa parannetaan vesiensuojelurakenteita kuten kaivukatkoja ja pintavalutuskenttiä.

Ennallistamistoimet kannattaisikin ehkä kohdistaa päästöjä eniten tuottaviin paksuturpeisiin ravinnerikkaisiin turvemaihin, joilla ei ole enää käyttöä metsä- tai maataloudessa.

Sen sijaan karujen ojitettujen turvemaiden voidaan antaa ennallistua itsekseen takaisin kosteikoiksi – tätä kehitystä ei ole tarvetta vauhdittaa ojia tukkimalla, koska se voi lisätä metaanipäästöjä ja kasvihuonekaasutase ei paranekaan vaan heikkenee.

Anneli Jalkanen

metsänhoitotieteen tutkija, luonnonvara-asiantuntija, Espoo

Mielipide Helsingin Sanomissa 3.1.2020

Peurojen ruokintaa ja metsästystä Espoon Keskuspuistossa?

Kannattaako jatkuva kasvatus?

Valtakunnallisen Riistaneuvoston vastine 19.11.2019

AVOIN KIRJE SUOMEN VALTAKUNNALLISELLE RIISTANEUVOSTOLLE

Kirjoitus koskee meillä esiintyvistä hirvieläimistä yleisimpiä: hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista (valkohäntäpeuraa), pl. poro, kuusipeura ja metsäpeura.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelmassa (2014) julkaistut tavoitteet ovat kunnianhimoiset, ja tämänhetkinen riistakonsernin organisaatio riistaneuvostoineen ja hirvitalousalueineen on periaatteessa hyvä ja toimiva. Korkean hirvikannan aiheuttamat metsäpuiden taimikoihin kohdistuneet laatu- ja kasvutappiot ovat kuitenkin olleet valtakunnan metsien inventointien mukaan kasvussa. Samoin noususuuntaa osoittavat erityisesti lounaisessa Suomessa hirvieläinten aiheuttamat liikennevahingot ja myös pienten hirvieläinten levittämien punkkien aiheuttamien tautien tilastot.

Tavoitellut hirvieläinkannan tasot ovat siis kokonaistilanne huomioiden edelleen useilla riistakeskusalueilla liian korkeat. Erityisesti lounaisessa Suomessa tilanne on huolestuttava: siellä kaikki kolme edellä mainittua hirvieläintä elävät samalla alueella ja metsäkauriin ja valkohäntäkauriin kannat ovat nousseet ripeästi. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu talvikanta on vähintään viisinkertaistunut; karkeasti arvioiden 50 tuhannesta ainakin 250 tuhanteen yksilöön. Kesällä ennen metsästyskautta tulevat mukaan keväällä syntyneet vasat, joten kesäaikainen hirvieläinten kokonaismäärä on tätä vielä paljon suurempi, 300 000 - 350 000 yksilöä.

Metsänomistajille aiheutuu hirvieläimistä suoria kuluja, eli hukkaan menneet metsänuudistamiskulut, joista lupamaksuvaroista korvataan vain vakavimmat tapaukset. Epäsuoria menetyksiä aiheuttaa muun muassa tulevan tukkipuun laadun heikkeneminen. Biotalouden suurilta tavoitteilta putoaa pohja, ellei metsissä kyetä tuottamaan riittävästi monipuolista ja laadukasta puuraaka-ainetta. 1970-luvulla perustetut männyntaimikot ovat kasvaneet kokoon, jossa tehdään toista harvennusta. Sahoille alkaa tulla hirvituhon aikaansaamaa huonoa tyvitukkia. Näin käy siitä huolimatta että 1970-luvulla laidunnuspaine oli vain 1/4 nykyisestä, eli tukkien laatuongelma tulee pahenemaan.

Toinen epäsuora menetys aiheutuu kuusen suosimisesta hirvituhojen pelossa silloinkin, kun muuten haluttaisiin uudistaa männylle tai lehtipuulle. Puulajiongelma kärjistyy eteläisen Suomen juurikääpäkohteilla, joilla puulaji pitäisi vaihtaa havupuusta joksikin aikaa lehtipuuksi kasvupaikan puhdistamiseksi sienitaudista. Tutkimusten mukaan kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervasta esiintyy koko ajan pohjoisempana ja levinneisyysalue kattaa jo koko keskisen Suomen. Monipuolisempaa puulajivalikoimaa puoltaa monimuotoisuuden lisäämistavoite ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarve, koska kuusen on ennustettu kärsivän tulevaisuudessa kuivuudesta. Koivun lisäksi muutkin lehtipuulajit (haapa, pihlaja, paju, raita) ja ruohokasvit vähenevät erityisesti lounaisen Suomen hirvieläinten tihentymäalueilla.

Epäsuoria kuluja eli ei-toivottuja ulkoisvaikutuksia aiheutuu liikennevahingoista ja pääteiden aitaamisesta riista-aidoilla. Suomen liikenneturvallisuustyötä ohjaavana periaatteena on vuodesta 2001 lähtien ollut tieliikenteen turvallisuusvisio: liikennejärjestelmä on suunniteltava siten, ettei kenenkään tarvitse kuolla tai loukkaantua vakavasti liikenteessä. Vision eettisenä lähtökohtana on se, että ihmiselämä ja terveys eivät ole vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin, esimerkiksi liikenteen aikasäästöihin.

Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden lisääntymisalustoiksi, mikä näkyy kasvavissa borrelioosi- ja puutiaisaivokuumetilastoissa. Metsien virkistyskäyttöä haittaavat hirvikärpäset loppukesällä ja syksyllä.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelma 2014: "Alueellinen riistaneuvosto kutsuu laajasti hirvikannan hoitoon liittyvät alueelliset sidosryhmät neuvotteluun, jossa määritetään hirvikannan hoitotavoitteet hirvitalousalueittain kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa. Erityisesti tulee varmistaa maa- ja metsätalouden sekä liikennevahinkojen kannalta keskeisten sidosryhmien osallistuminen."

Jos huomioidaan kaikki metsien käyttäjäryhmät ja käyttömuodot sekä ei-toivotut ulkoisvaikutukset, kestävä hirvieläinkannan taso olisi selvästi nykyistä alhaisempi. Hirvien talvilaitumet, jossa pahimmat taimivahingot syntyvät, ovat 1-3 metrin pituisia männyn taimikoita. Niiden määrä on vähentynyt viime vuosina, joten hirvieläinkanta pitäisi sopeuttaa vähentyneisiin ruokavaroihin ja eri hirvitalousalueiden maankäyttöluokkien jakaumaan (jako metsä/pelto/suo/rakennettu alue). Lainsäädännössä todetaan, että hirvikanta on pidettävä sellaisella tasolla, että kohtuutonta määrää metsävahinkoja ei tule, mutta muista vaikutuksista tai hirvieläinlajeista ei juurikaan puhuta. Hoitosuunnitelma (2014): "Maa-ja metsätalousministeriön tulosohjauksella hirvikannan tiheys on vuodesta 2004 lähtien pyritty pysyttämään hirvitalousalueittain tiheydessä 2-4 hirveä tuhatta hehtaaria kohti lukuun ottamatta Keski-ja Ylä-Lappia, missä vastaava tiheystavoite on ollut 0,5-3 hirveä tuhatta hehtaaria kohti. Hirvikannan noustessa tavoitehaarukan ylärajaa suuremmaksi on toistuvasti törmätty laajamittaisiin yhteiskunnan sietokyvyn ylittäviin metsä-ja viljelysvahinkoihin sekä lisääntyneisiin hirvionnettomuuksiin.” Luonnonvarakeskuksen julkaisemista hirvikannan kehitystä kuvaavista havainnoista näkyy, että sidosryhmien kuulemisissa esittämiä hirvikannan tavoitetasoja ei kaikilla hirvitalousalueilla vielä tällä hetkellä noudateta.

Toimenpide-ehdotuksia

Aleellisten riistaneuvostojen päätöksentekoa sopivasta hirvieläinkannasta auttaisi tieto todellisesta alueellisesta ravintoresurssista. Hirvikannan hoitosuunnitelmassa todetaan (2014): "Mikäli hirvikannan hoidon tavoitteet asetetaan tai muutoin tarkastellaan hirvitiheyttä tai tiheyshaarukkaa, on perusteltua käyttää pääsääntöisesti maapinta-alaan suhteutettua lukua. Kuitenkin hirven metsätaloudellisten vaikutusten tarkastelemiseksi on hirvitavoiteneuvottelussa tarpeen tarkastella myös metsämaan osuutta alueen maapinta-alasta.” Olisi hyvä tilastoida ja julkistaa (!) toisaalta laskettu hirvikanta ja toisaalta tavoitehirvikanta kokonaismaa-alan ohella myös metsäpinta-alaa kohti (jätetään pellot ja taajama-alueet pois). Toimiva indikaattori olisi siis hirvieläinten määrä suhteessa alueen pienten ja varttuneiden taimikoiden pinta-alaan tai kokonaismetsäpinta-alaan. Tällöin todellinen laidunnuspaine ja vahinkoriski metsämaalla tulee paremmin esiin ja metsästysmahdollisuuksia voidaan paremmin tasoittaa eri alueiden kesken.

Hirvikannan arviointiin Luonnonvarakeskukselle toimitettavaa tietoa olisi mahdollisuuksien mukaan tarkennettava. On epäilty, että Luonnonvarakeskuksen saamat epätarkat havaintotiedot ovat tuottaneet laskennassa merkittävästi liian pieniä kanta-arvioita, koska uusimpia tietoja käyttävässä takaisinlaskennassa on jouduttu korjaamaan edellisten vuosien kanta-arvioita toistuvasti ylöspäin. Todellisia lukuja pienempien arvojen käyttö verotussuunnittelussa on johtanut hirvikannan aliverotukseen ja kantojen nopeaan heilahteluun. Lisäksi olisi hyvä varmistaa, että metsä- ja maatalousvahinkojen lisäksi myös liikennevahinkojen sijainnit tulisivat kattavasti kannansuunnittelun avuksi.

Lainsäädäntöä olisi tarpeen päivittää määrittelemällä kestävä riistatalous kestävän käytön käsitteen kautta, eli taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset huomioivaksi. Laissa tulisi määritellä 'riistakantojen vaarantuminen' -käsite niin, ettei se estä vahinkojen torjuntaa.

Hoitosuunnitelman (2014) mukaan "Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa.” Sidosryhmien näkemys sopivista hirvieläinkannoista olisi näin ollen hyvä olla riistakonsernia velvoittava.

Tavoiteltu hirvikanta ja metsäkauriskanta voidaan ilmoittaa tavoitehaarukkana eli ala- ja ylärajana, mutta kun kannan alentaminen olisi ensisijainen tavoite, lupamäärän ylittäviä yksittäisten vuosien kaatoja ei tarvitsisi sanktioida, vaan kantojen pysymistä haarukassa seurattaisiin pitemmällä aikavälillä. Lounais-Suomessa olisi hyvä hirvikannan hoidossa ja hirvitavoitehaarukan määrittelyssä erikseen huomioida se, että siellä esiintyy kolme hirvieläintä samalla alueella.

Valkohäntäkauriin pyynti voitaisiin vapauttaa luvanvaraisuudesta ja sen metsästysalueen kokovaatimus poistaa.

Kauriiden määrän alentamista helpottaisi niiden talviruokinnan asteittainen vähentäminen kannan alentamisen tahdissa, etteivät tuhot riistäydy ympäristöön tai eläimiä nälkiinny talvisin. Syksyllä ruokintapaikkoja voitaisiin edelleen käyttää metsästyksen apuna.

Sopivaa hirvieläinkantojen tasoa on vaikea määritellä, mutta voisi ajatella suunnan olevan oikea, kun metsätaloudessa puulajin voi valita, taimikon voi perustaa ja hoitaa metsänhoidollisin perustein, metsävahinkoilmoituksia ei enää tule, liikennevahingot vähentyvät, ja punkkitautitilastot osoittavat myös alenevaa suuntaa. Hirvikärpäset häviävät kaupan päälle.

Espoo 4.3.2019

Fästingsmittarna och fästingspridarna

Nya Åland Insändare 22:08 torsdag, 31 maj, 2018

Den 10-12 april 2018 arrangerades den Andra Nordiska fästingkonferensen (2nd NordTick) i Mariehamn. Omkring 150 forskare från de nordiska länderna och Europa deltog. Många viktiga aspekter togs upp under konferensen. Vissa seglivade missuppfattningar – för att inte säga vetenskapliga myter – hänger emellertid kvar och spreds tyvärr till allmänheten vid det publika tillfället. Därför redogör jag än en gång för sambandet mellan fästingar och deras värddjur. Fästingar är parasiter och de är beroende av värddjur under hela sitt liv.

I fästingarnas livscykel ingår tre huvudtyper av värddjur:
A. Gnagare (sorkar och möss) – värdar för fästinglarver
B. Harar, kattor, hundar och människor – värdar för nymfer
C. Hjortdjur, kor och hästar – värdar för vuxna fästinghonor

Fästinghonorna lägger rena = smittofria ägg. De nykläckta larverna är också smittofria men en del av dem blir smittade vid sitt första blodmål på gnagare. Gnagarna bär nämligen på TBE virus och borreliabakterier.
Enligt Anneli Jalkanen, som är agronomie- och forstdoktor (AFD) från Östra Finlands Universitet, infekteras 90 % av fästingarna av gnagare och knappt 10 % av fåglar. För att få fästingpopulationen att minska bör vi på alla sätt hålla efter gnagarna året om. Moderna sorkfällor är behändiga. Kattor och hundar kan också uträtta mycket eftersom de jagar gnagare. Ju färre gnagare det finns i naturen desto färre fästinglarver kan utvecklas.
Gnagare kan också bekämpas genom att låta räv-, lo- och mårdpopulationerna växa. Detta har nyligen påvisats i en stor studie gjord i Nederländerna. Inte nog med att rovdjuren äter gnagarna, de stör gnagarna på ett sådant sätt att färre fästinglarver hinner bita sig fast och bli infekterade med TBE och borrelia.
Detta ledde till att antalet infekterade fästingar i miljön sjönk med 80 % under fästingsäsongen från mars till november.
Efter det första blodmålet utvecklas nymfer. Av nymferna är 5-20 % smittade med borrelia. Andelen smittade nymfer varierar kraftigt över landet. Nymferna behöver ett större värddjur. Här passar katter, hundar och harar men också människor in. De infekterade nymferna överför TBE och borrelia. Man bör plocka bort dem så fort som möjligt, helst inom 12 timmar.
Efter nymfstadiet blir fästinghonan vuxen och behöver mycket blod för att kunna bilda många ägg. Vid konferensen i Mariehamn presenterades data som gick ut på att rådjursblod har förmåga att döda borreliabakterier och att detta skulle ha en positiv effekt på vårt fästingproblem – en så kallad utspädningsteori presenterades.
Detta är inte sant. Den fullvuxna fästinghonan intar nämligen sin ”sista måltid” på rådjuret. Efter äggläggningen dör honan och kommer aldrig mera att bita ett nytt värddjur, hon må sen vara hur borreliafri som helst till följd av rådjurets renande effekt. Det är irrelevant.
I vår natur finns det inga djur, som är lika bra värddjur för fästingar som hjortdjuren. Varje rådjur kan bära upp till 2 000 fästingar per år och varje fästinghona lägger över 2 000 ägg. Det blir över 4 miljoner fästingar per rådjur och år. Av de fullvuxna fästingarna bär 15-40 % på borrelia. Hjortdjuren fungerar som stora mobila äggkläckningmaskiner för fästingar.
Hjortdjuren har blivit ”tamdjur” och hämtar in fästingarna i våra trädgårdar. När hjortdjuren betar i våra trädgårdar faller äggstinna fästinghonor till marken. Enligt AFD Anneli Jalkanen är vårt naturliga ekosystem nu i obalans, vilket beror på att man länge har favoriserat hjortdjur (älg, vitsvanshjort, rådjur) som bytesdjur. Detta är en av orsakerna till att vi nu har en ständigt ökande fästingpopulation och därmed många fästingburna sjukdomar.
Både TBE och borrelia ökar i Finland. Just nu är främst kusttrakterna drabbade. Om ingenting görs för att hindra fästingarna att föröka sig kommer vi inom några år att ha två landsomfattande epidemier – TBE och borrelia.
Vi bör fokusera på fästingarnas första och sista värddjur det vill säga gnagarna och hjortdjuren. Jag beskrev ovan hur man får färre gnagare. Vitsvanshjorten, som infördes från Nordamerika på 1930-talet, bör helt elimineras och antalet rådjur bör kraftigt reduceras. Jag föreslår än en gång att man tömmer några öar i skärgården på hjortdjur och håller dem hjortfria i 5-10 år. Antalet fästingar kommer med största sannolikhet att sjunka kraftigt på dessa öar.
Mina råd från förr gäller fortfarande – ta vaccin mot TBE, gör fästingcheck så ofta som möjligt, håll gräsmattan kort och slyet borta.

FD MARGARETHA GUSTAFSSON PARASITOLOG
AFD ANNELI JALKANEN EXPERT PÅ SKOGSSKÖTSEL

Field Study Plan for "Voles, Ticks and Foxes" (Punkit, myyrät ja ketut)

Updated December 14, 2021 

Study goal. The aim is to clarify the interaction between ticks and mammals to develop natural and cost-efficient ecological control methods for tick-borne diseases. It is generally agreed among scientists that in an ecosystem, the amount of large mammalian herbivores regulates the amount of ticks, and that the amount of small herbivores and birds regulates the disease prevalence in ticks. In the case of the Nordic boreal forest, the most common small herbivores are the voles. Since people tend to favor herbivore game species, the amount of predators relative to herbivores is lower than in the food chain in a natural ecosystem.

In this study, I will study more closely a small part of the food chain that regulates disease prevalence in ticks. I am interested in how much red foxes affect the habitat use of voles which, in the presence of foxes, cannot freely roam all their preferred habitat, collecting ticks. From the tick point of view, this might mean fewer larvae developing into nymphs and less transfer of diseases, received and given.

Study sites. A number of study sites will be selected from the southern part of Finland. Each study site has either a healthy population of foxes or a hunted population with less foxes (acting as the control). In this area the primary land use is agriculture and it is climatically relatively homogeneous. Furthermore, it in the same phase of emergence, i.e. the incidence of tick-borne diseases in the Finnish population has been growing rapidly in the recent years. (The official disease statistics www.thl.fi). 

The study sites have different amounts of small cervids, i.e. white-tailed deer Odocoileus virginianus and roe deer Capreolus capreolus) which favor the least severe winter climate in the South. The whitetail was introduced into Finland from North America as a game species, and its does very well in the South-Western Finland as does also roe deer. Moose (Alces alces) is also common in forested areas. Main vole species in this area are bank vole Myodes glareolus and field vole Microtus agrestis. The area is dominated by agricultural land, which means that the interaction between field vole and red fox should be a dominant feature in the tick-host system. 

Field data collecting. Data collecting is done on each study site on a number of small mammal quadrants. The exact locations will be chosen based on the permits given by the land owners. Vole trapping is made primarily once a year in the spring. On each quadrant, mouse snap-traps will be placed for two nights in a row. Tick collecting is made on the same sites as the vole trapping with the dragging cloth method (mainly Ixodes ricinus in this area). The amount of foxes in the immediate vicinity of each trapping site is recorded in the winter by counting the amount of fox tracks after snowfall.

Puutiaisten elinkierto

Kuvassa näkyvät suurimpina aina kussakin elinkierron vaiheessa tärkeimmät nisäkkäät. Pienet toukat ja nymfit imevät verta kaiken kokoisista eläimistä, aikuiset lisääntyvät punkit lähinnä isoista ja keskikokoisista nisäkkäistä.

Yllä olevissa kuvissa on y-akselilla borrelioosin esiintyvyys sairaanhoitopiireittäin ja x-akselilla viimeisimmän lumijälkilaskennan riistanhoitopiireittäiset lumijälki-indeksit. Ylemmässä kuvassa hirvi ja alemmassa kaikki jäniseläimet (jänis, rusakko) ja runsaimmat hirvieläimet (hirvi, valkohäntäpeura ja metsäkauris) yhteensä. Sairaanhoitopiirien ja riistanhoitopiirien rajat eivät kaikin paikoin kohtaa, ja eläinmäärät (lumijäljet) pitäisi painottaa eläinten koolla, mutta suuntaa antava käsitys tulee. Tauti ei myöskään aina ole hankittu oman 'piirin' alueelta. Johtopäätös: jonkinlainen yhteys nisäkkäillä ja taudeilla voisi olla.

Tiekartta puutiaistautien ekologiseen torjuntaan

Hämähäkkieläimiin kuuluvat puutiaiset eli punkit (Ixodes ricinus ja Ixodes persulcatus) tartuttavat meillä ihmisiin borreliabakteereja (Borrelia burgdorferi s.l.) sekä puutiaisaivokuumevirusta (TBEV). Borrelioosi ja TBEV näyttävät THL:n tartuntatautitilaston mukaan yleistyvän nopeasti. Punkit kantavat myös muita ihmisten ja eläinten tauteja. Äskettäin punkeistamme on löydetty myös nk. toisintokuumeen aiheuttajaa Borrelia miyamotoi -bakteeria. Kanadassa on havaittu, että myös ns. koirapunkki voi levittää tätä bakteeria (https://canlyme.com/2018/06/07/13065/). I. ricinus-punkki voi levittää myös alpha gal -hiilihydraattia, joka aiheuttaa allergian punaiselle lihalle; meillä tapauksia on vasta yksi, mutta Ruotsissa jo useampia. Ihmisten tietoisuus puutiaisvälitteisistä taudeista on viime vuosina parantunut ja lisännyt TBEV-rokotteiden ottamista sekä suojautumista maastossa liikuttaessa. Ilmaiseen puutiaisaivokuumerokotukseen oikeuttavia asuinalueita lisättiin manner-Suomessa viimeksi maaliskuussa 2018, ja pahin taudin riskialue on tällä hetkellä Kotkan saaristo. Toisaalta joillakin alueilla on havaittu viime vuosina erittäin nopeaa punkkien määrän nousua (Sormunen 2018), joten sairastuneiden määrän voi olettaa vielä nousevan. Kuivana ja kuumana vuoden 2018 kesänä tartunnat jäivät hieman vähäisemmiksi, koska punkit eivät voi väijyä kuivissa oloissa.

Sairastumisriski borrelioosiin on yhden punkin pureman jälkeen kohtalaisen pieni, ellei punkki ehdi olla iholla pitkään, mutta TBEV voi tarttua nopeastikin. TBEV ja toisintokuume ovat kuitenkin harvinaisia: vain muutama prosentti punkeista kantaa näitä tauteja. THL julkaisee tilastoja diagnosoiduista tautitapauksista (tartuntatautien tilastotietokanta), borrelioosiin liittyvien lääkärikäyntien määrästä ja  TBEV:n riskialueista. Sen sijaan eri borrelioita kantaa 15-20 prosenttia punkeista, joten sen saavat vuosittain tuhannet suomalaiset. Borrelioosi on hankala diagnosoitava ja hoidettava, koska erilaiset borreliabakteerin alalajit aiheuttavat erilaisia oireita. Bakteerit pystyvät jopa muuntautumaan eri muotoihin, esim. spiraaliksi, palloksi tai biofilmiksi. Kroonisen borrelioosin olemassaolosta on keskusteltu paljon; on arveltu, että borrelioosin aiheuttamat vauriot ja näin ollen myös oireet saattaisivat jäädä pysyviksi, vaikka itse bakteeria ei enää elimistössä olisi ainakaan aktiivisessa muodossa.

Ilmastonmuutos lisää punkkitauteja kolmea kautta: punkkien talvikuolleisuus alenee, niiden aktiivinen ihmisten ja kotieläinten tartutusaika pitenee ja punkkien elinkierrossa tarvittavien nisäkkäiden eloonjäänti ja lisääntyminen paranevat. Puutiaisvälitteiset taudit ovat meillä yleisiä Etelä-Suomen rannikkoalueilla ja harvinaisempia sisämaassa. Tähän voi olla syynä se, että rannikon ilmasto on leudompi, sisämaassa isäntäeläinten kanta on harvempi ja se että epidemia ei ole vielä ehtinyt levitä sinne rannikolta, josta se on lähtenyt liikkeelle - ehkäpä muuttolintujen mukana tulleista punkeista?

Monikymmenvuotinen tutkimus Yhdysvaltojen koillisrannikolla (mm. Richard Ostfeld, Felicia Keesing, Taal Levi) osoittaa, että punkkitautien punkkien lisääntyminen ja esiintyminen on riippuvainen isoista nisäkkäistä, kuten valkohäntä- ja metsäkauriista – samalla lailla kuin hirvi on välttämätön hirvikärpäselle. Meillä lähtötilanne on sikäli Ruotsia huonompi, että Etelä-Suomessa esiintyy runsaasti molempia edellä mainittuja puutiaistauteihin kytkettyjä kaurislajeja, ja niiden kanta on reippaassa kasvussa. Meillä Suomessa eletään punkkitautien levinneisyysalueen reunalla, ts. nämä taudit ovat vasta leviämässä manner-Suomeen, ja epidemia olisi nopein toimin vielä pysäytettävissä. Ahvenanmaa on poikkeus tästä pääsäännöstä: puutiaisaivokuume on siellä jo vanhastaan tuttu Kumlingen tautina, jonka ensimmäiset kuvaukset ovat 1800-luvun lopulta. Dudecimin katsaus vuodelta 1992 (Viljanen ja Lehtinen) osoittaa, että Pohjoismaissa pääasiat punkkitaudeista tiedettiin erittäin tarkkaan jo 1980-luvulla. On hätkähdyttävää havaita, että vasta viime vuosina tämä tietous on levinnyt laajemman yleisön tietoon. Punkkitautiepidemia olisi todennäköisesti ollut Suomessa pääosin estettävissä, jos tätä tietoa olisi sovellettu.

Punkilla on neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, nymfi ja aikuinen. Keväällä uudet munista kuoriutuneet punkkitoukat tarvitsevat muodonmuutokseensa eli siirtyäkseen seuraavaan kehitysvaiheeseen veriaterian jostain lämminverisestä eläimestä, yleesä nisäkkäästä tai linnusta (kts. kuva elinkierrosta). Punkkien munavaihe on pääsääntöisesti puhdas, joten vasta toukkavaiheen punkit saavat veriaterian mukana taudit elimistöönsä, ja ne säilyvät punkissa sen myöhemmissä elämänvaiheissa ja muodonmuutoksissa. Tautien siirtyminen on mahdollista myös isäntäeläimen kudosten kautta punkkien aterioidessa lähellä toisiaan samassa eläimessä; tätä (ns. co-feeding transmission) pidetään tärkeänä TBEV:n elinkierrossa. Vaikka borrelioosin tai TBE:n prevalenssi eli esiintyvyys punkkipopulaatiossa olisi pieni, voi niitä silti olla lukumääräisesti paljon isossa punkkipopulaatiossa. Ihmisen sairastumisriskin kannalta olennaisin luku on juuri tauteja kantavien punkkien tiheys maastossa.

Punkkivälitteisten tautien epidemian synnylle on siis kaksi välttämätöntä ehtoa:
1) alueella on oltava punkkien määrää lisääviä isoja tai keskikokoisia nisäkkäitä (yleensä hirvi- tai jäniseläimiä), ja
2) alueella on oltava taudinaiheuttajia kantavia piennisäkkäitä tai lintuja, ns. reservuaareja eli varastoja, joista punkkien toukat ja nymfit saavat ne elimistöönsä.

Borreliabakteerien reservuaareista luonnossamme yleisimmät ovat lukumäärältään yleisimmät nisäkkäämme myyrät ja maassa elävät linnut kuten mustarastaat. Nämä eläinlajit ovat melko lyhytikäisiä, mutta taudit siirtyvät punkeista reservuaarien uusiin sukupolviin tehokkaasti, muuten taudit häviäisivät luonnosta. Tautien on siirryttävä myös takaisin uusiin punkkisukupolviin. Tämä edestakainen kierto on herkempi häiriöille viruksilla kuin bakteereilla, ja siksi virusta esiintyy meillä vain laikuttaisesti. Borreliat ja aivokuumevirukset säilyvät luonnossa talvehtivissa punkeissa, jotka tartuttavat keväällä jälleen uudet reservuaarieläimet. Tietyn alueen punkeissa esiintyvät taudit määräytyvät juuri sillä paikalla esiintyvien reservuaarieläinten mukaan, mutta myyrien rooli on keskeinen, koska ne infektoivat todennäköisesti vähintään 90 prosenttia uusista punkeista, ja linnut ja muut eläimet vain alle 10 prosenttia.

Tämänhetkisen tiedon mukaan kolme meillä yleisintä ihmisiä sairastuttavaa borreliabakteeria ovat niveloireita aiheuttava Borrelia burgdorferi s.s. (kantajina pienjyrsijät ja linnut), neuroborrelioosia aiheuttava Borrelia garinii (kantajina linnut), ja iho-oireita aiheuttava Borrelia afzelii (kantajina pienjyrsijät). Tästä pääsäännöstä on poikkeuksia: tiedetään, että neuroborrelioosin yhteydessä ihmisen elimistössä voi esiintyä B. gariniin sijasta myös B. afzelii, B. burgdorferi tai B. valaisiana. Samassa punkkiyksilössä on usein enemmän kuin yksi borrelian alalaji. Eri borreliat ovat kuitenkin jossain määrin erikoistuneet eri isäntäeläimiin: jos bakteeria kantava punkki imee verta bakteerin kannalta 'väärästä' eli sille sopimattomasta isäntäeläimestä, saadun veren koostumus voi häiritä taudinaiheuttajan lisääntymistä punkissa.

Yhdessä kauriissa tai jäniksessä voi olla kerrallaan useita satoja punkkeja, eli yksi yksilö voi luovuttaa verta tuhansille eri kehitysvaiheiden yksilöille kesän aikana. Kukin aikuinen punkkinaaras voi munia samoin kaksi tuhatta munaa. Mitä suurempi isäntäeläin, sitä enemmän ja sitä elinkelpoisempia munia syntyy. Viime vuosina hirvikanta on Etelä-Suomessa 2000-luvun alun huipusta hieman laskenut, mutta laskun on korvannut metsäkauriin ja erityisesti valkohäntäkauriin kannan nousu. Niitä on jo yhtä paljon kuin hirviä ja pakkautuneena paljon pienemmälle aluelle Lounais-Suomeen. Pahimmilla alueilla valkohäntäkauriita voi olla jopa yli sata yksilöä per tuhat hehtaaria maata, kun korkeimmat hirven jäävät kannat ovat vain noin kymmenesosa tästä. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu talvikanta on vähintään viisinkertaistunut, 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön. Metsästys on meillä vähentänyt petoeläimiä ja suosinut metsästettäviä kasvinsyöjälajeja. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti Ahvenanmaalla, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa, on siis aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden "lisääntymisalustoiksi".

Välillä esitetään ajatus, että hirvieläimillä voisi olla borrelioosiepidemiaan myönteinen vaikutus. Aluksi punkkimäärä nousee nopeasti kannan nousun mukana, mutta korkeilla hirvieläinmäärillä enää vähän. Korkea hirvikanta voikin hieman vähentää borrelioiden esiintymistä toukka- ja nymfivaiheen punkeissa, kun ne imevät verta kauriista myyrien tai rastaiden sijasta, koska hirvieläimet eivät siirrä borrelioita niistä verta imeviin punkkeihin, vaan voivat jopa jossain määrin puhdistaa niitä taudeista. Tämä laimentuminen (dilution) johtuu siitä että kauriin tai muiden märehtijöiden, kuten nautojen tai lampaiden, veressä Borrelia-bakteeri ei voi kunnolla lisääntyä. Siksi esimerkiksi kaupungeissa ja perinneympäristöissä maisemaa hoitavien nautojen ja lampaiden laitumilla punkkeja voi olla runsaasti, mutta borrelioita vähemmän. Hirvieläinten rooli punkkien lisääntymisalustoina on selvästi tärkeämpi kuin niiden rooli mahdollisena punkkien puhdistajina: vain pieni osa punkkien toukista ja nymfeistä ruokailee hirvieläimissä, jotka ovat aikuisten punkkien suosikkikohde. Aiheesta on julkaistu 15.5.2020 juttu Länsiväylä-lehdessä, haastateltavana emeritusprofessori Heikki Henttonen (linkki lähdeluettelossa). Paitsi hirvieläinten, myös jäniseläinten määrä ja biomassa on sen verran suuri, että niillä on varmasti vaikutusta punkkien määrään. Jänis ja rusakko ovat kaiken lisäksi "kaksineuvoisia": ne voivat toimia sekä borrelioosin reservuaareina että punkkien määrän lisääjinä (kanit pääsääntöisesti vain määrän lisääjinä).

Tärkeimmistä tautien reservuaareista pienjyrsijöistä metsähiiriä esiintyy vain eteläisessä Suomessa, joten meillä punkkien kanssa jatkuvassa kontaktissa olevista nisäkäsreservuaareista merkittävin ryhmä ovat koko maassa yleiset myyrät, joista yleisimmät ovat metsä- ja peltomyyrät. Niillä alueilla Suomessa joissa avohakkuualueita on paljon, niiden määrällä ja borrelioositartunnoilla voisi olla yhteys myyrien määrän kautta, mutta ei maatalousvaltaisella etelärannikolla. Myyriä lisäävien heinittyneiden avohakkuualojen määrä on ollut viime vuosikymmeninä koko lailla vakio (vain suhdannevaihteluita, ei trendiä), joten niiden ravintoresurssi ei liene kasvussa. Lähes jokaiselta metsähehtaarilta löytyy vähintään muutamia myyriä, huippuvuosina parhaimmillaan satoja. Tärkeistä borreliareservuaareista mustarastaiden määrä on meillä lintuinventointien mukaan viime vuosina selvästi noussut. Maassa elävistä tai pesivistä linnuista biomassaltaan merkittäviä ryhmiä ovat metsäkanalinnut (metso, teeri) ja sorsalinnut (sinisorsa ja haahka), mutta niiden osuutta epidemioissa ei vielä tunneta. Lisäksi pitää muistaa, että pienetkin isäntäeläimet kuten myyrät ja linnut vaikuttavat tautien määrän lisäksi punkkien määrään auttamalla pieniä punkkeja kehittymään seuraavaan kehitysvaiheeseen, erityisesti niinä vuosina kun myyriä on paljon. Tauteja kantavien nymfivaiheen punkkien määrä lieneekin suurimmillaan juurikin myyrähuipun jälkeisenä keväänä.

Tuoreen tutkimuksen (Cuellar ym. 2019) mukaan borrelioosi saattoi olla yleinen Suomessa 50 vuotta sitten. Vasta-aineita oli jopa viidenneksellä väestöstä. Selityksenä tähän lienee maatalousvaltainen yhteiskunta jossa oltiin kotieläinten kanssa läheisissä tekemisissä.

Myyriä saalistavien nisäkäspetojen kokonaismäärä ei liene muuttunut viime vuosina kovin oleellisesti, mutta petoyhteisön rakenne on muuttunut: ketun määrä on merkittävästi vähentynyt ja sen tilalle ovat tulleet vieraslajit minkki ja supikoira. Meillä lumijälki-inventoinnit kertovat, että ketun kanta on pienentynyt noin puoleen koko Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana - sen sijaan näädän populaatio on suunnilleen ennallaan. Varsinais-Suomessa ketun määrää mittaava jälki-indeksi on pudonnut 20 vuodessa neljäsosaan (20 > 5). Petoyhteisön rakenteen vaikutuksesta punkkivälitteisten tautien riskeihin on saatu vastikään uutta tietoa: Hollannissa tehdyssä Tim Hofmeesterin tutkimuksessa ketut ja näädät vähensivät, paitsi punkkien määrää hiirissä ja myyrissä, yllättäen myös infektoituneiden punkkien määrää maastossa: niistä jäi jäljelle vain viidesosa alkuperäisestä määrästä. Vaikutusmekanismin arveltiin perustuvan siihen, että jyrsijät vähensivät liikkumistaan petouhkan vuoksi, jolloin punkkien ja jyrsijöiden kontaktit vähenivät ja punkit saivat vähemmän tautitartuntoja. Petouhkan tiedetään myös heikentävän myyrien lisääntymistä. Petoeläimissä esiintyy myös usein punkkeja, mutta ne - samoin kuin koiratkaan - eivät ole kovin hyviä reservuaareja eivätkä lisääntymisalustoja punkeille. Edellä mainituista syistä pedoista on enemmän hyötyä kuin haittaa punkkien torjunnassa. Äskettäin sveitsiläisessä tutkimuksessa huomattiin myös muurahaisten olevan hyödyllisiä punkkien vähentäjiä.

Tuoreessa tutkimuksessa (Wikström ja Kjellander 2022) analysoitiin hyödyllisellä tavalla nisäkkäiden ravintoketjun jäsenten mahdollista suhteellista vaikutusta punkkitauteihin. Kirjoittajat päätyivät siihen, että ainakin läntisellä Uudellamaalla supikoirien ja jäniseläinten kannoilla olisi merkittävä tauteja lisäävä vaikutus. Julkaisussa esitetään malli, jonka avulla voidaan systemaattisesti analysoida erilaisia ravintoketjuja ja ekosysteemejä; samat päätelmät kun eivät sovellu joka alueelle Suomessa. Joka tapauksessa on hyvä korostaa sitä, että ravintoketju on punkkivälitteisten tautien kannalta ratkaiseva ja siihen voidaan vaikuttaa, eli ihmisten käyttäytymisen muuttaminen ei ole ainut mahdollisuus punkkivälitteisten tautien torjunnassa.

Punkkitautien ekologinen torjuntaohjelma

Ilmastonmuutos ja punkkien isäntäeläinten kantojen muutokset lisäävät punkkivälitteisten tautien esiintymistä Suomen luonnossa. Leviämisessä on keskeinen rooli toisaalta punkkien määrää lisäävillä kasvinsyöjänisäkkäillä ja toisaalta eläimillä, jotka siirtävät taudinaiheuttajat punkkien sukupolvesta toiseen. Näistä tärkein lajiryhmä ovat myyrät, mutta linnuilla kuten rastailla on myös osuutensa, joka on vielä jossain määrin tuntematon. Petoeläimistä hyödyllisimmät ovat keskikokoiset pedot kettu ja näätä, koska ne pystyvät rajoittamaan myyrien liikkumista ja lisääntymistä. Ravintoketjujen ennallistaminen kasvinsyöjien kantoja alentamalla ja petoeläimiä suosimalla vähentäisi siis todennäköisesti punkkivälitteisten tautien esiintymistä ihmisillä. Kaikkein haitallisimpia punkkien isäntäeläimet ovat paikoissa, joissa ihmiset oleskelevat paljon ja joista niitä ei voida helposti poistaa, eli kauriit, rusakot, rastaat, hiiret, myyrät ja rotat taajamien puutarhoissa ja metsäisissä puistoissa.

Punkkitautien hillinnässä auttavia toimenpiteitä:

- Aidataan pihoja ja puistoja kauriiden ja jäniseläinten poissa pitämiseksi.
- Tehostetaan hirvieläinten metsästystä, erityisesti metsäkauriin ja valkohäntäpeuran osalta.
- Vähennetään riistaeläinten talviruokintaa, rajaten sen lähinnä metsästyksen avuksi syksyisin.
- Pidetään villisian kanta pienenä.

- Ei anneta hirvieläinten kuten metsäkauriin, valkohäntäpeuran, saksanhirven ja kuusipeuran runsastua Keski- ja Pohjois-Suomessa.
- Vähennetään ilveksen, ketun ja näädän metsästystä.

Anneli Jalkanen, maat.-metsät. tri, metsänhoitotiede, Espoo

Lisää aiheesta

Punkkien elinkierrosta: hs.fi/tiede 30.5.2017: Hirvieläimet levittävät punkkeja, mutta punkkitaudit ovat peräisin pikkueläimistä

https://en.wikipedia.org/wiki/Lyme_disease_microbiology

www.borrelioosi.net, www.eucalb.com

http://ecdc.europa.eu/en/healthtopics/vectors/vector-maps/Pages/VBORNET-maps-tick-species.aspx

http://www.eurosurveillance.org/images/dynamic/EE/V16N27/art19906.pdf

Diza E, Papa A, Vezyri E, et al. 2004. Borrelia valaisiana in Cerebrospinal Fluid. Emerging Infectious Diseases 10(9):1692-1693.

Cuellar ym. 2019. https://www.clinicalmicrobiologyandinfection.com/article/S1198-743X(19)30530-0/fulltext

Margaretha Gustafsson, parasitolog och docent i cellbiologi vid Institutionen för biovetenskaper, Åbo Akademi: https://www.hbl.fi/artikel/koncentrera-jakten-pa-hjortdjur/

Thomas G.T. Jaenson, prof. in medical entomology, Uppsala University: https://www.hbl.fi/artikel/vitsvanshjort-och-radjur-producerar-mangder-av-sjukdomsoverforande-fastingar/

http://www.ja.se/artikel/51425/fel-information-om-att-radjur-minskar-borrelia.html

Heikki Henttonen, metsäeläintieteen professori, Luonnonvarakeskus:
-Metsästäjä-lehti 2/2017 s. 52-53. Verkossa http://www.lehtiluukku.fi/lehti/metsastaja/_read/02-2017/142274.html
-Punkit halajavat hirvieläimiä. Jahti-lehti 2/2017 s. 34-35. Verkossa: http://digijahti.fi.

Suomessa asuu yhteensä 20000 kiloa västäräkkejä - Mitkä lintulajit ovat raskaassa sarjassa? https://yle.fi/uutiset/3-9839050

Tim Hofmeester. 2016. The wild life of tick-borne pathogens. Väitöskirja, Wageningenin yliopisto. Ladattavissa Google Scholarista.

http://www.natursidan.se/nyheter/ju-fler-ravar-och-mardar-desto-farre-sjukdomsbarande-fastingar/

Liha-allergia: https://en.wikipedia.org/wiki/Alpha-gal_allergy

Länsiväylä 15.5.2020.  Asiantuntija: Hirvieläinten kannan kasvu lisää punkkien määrää – "Rakastavat kauriita ja peuroja" https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1502041

Viljanen Matti & Lehtinen Pekka. 1992. Lymen borrelioosi. 108(9):846 https://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/9/duo20158

Sormunen, J.J. 2018. Questing ticks, hidden causes. Tracking changes in Ixodes ricinus populations and associated pathogens in southwestern Finland. TURUN YLIOPISTON JULKAISUJA – ANNALES UNIVERSITATIS TURKUENSIS SARJA - SER. AII OSA - TOM. 349 TURKU 2018.

Sormunen J, Kulha N, Klemola T, Mäkelä S, Vesilahti E-M, Vesterinen E. 2020. Enhanced threat of tick-borne infections within cities? Assessing public health risks due to ticks in urban green spaces in Helsinki, Finland. Zoonoses and Public Health 67 (7): 823 - 839.

Sormunen, J, Mäkelä S., Klemola T., Alale T., Vesterinen E. 2023a. Voles, shrews and red squirrels as sources of tick blood meals and tick-borne pathogens on an island in southwestern Finland. Ticks and Tick-borne Diseases 14 (3): 102134.

Sormunen, J., Sääksjärvi, I., Vesterinen, E., Klemola, T. 2023b. Crowdsourced tick observation data from across 60 years reveals major increases and northwards shifts in tick contact areas in Finland. Scientific Reports 13 (1): 21274.

Uusitalo Ruut, Siljander Mika, Lindén Andreas, Sormunen Jani J, Aalto Juha, Hendrickx Guy, Kallio Eva, Vajda Andrea, Gregow Hilppa, Henttonen Heikki, Marsboom Cedric, Korhonen Essi M, Sironen Tarja, Pellikka Petri, Vapalahti Olli. 2022. Predicting habitat suitability for Ixodes ricinus and Ixodes persulcatus ticks in Finland (2022)

Parasites and Vectors 15(1): 310.

Zingg, S. Dolle, P. Voordouw, M.J. Kern, M. The negative effect of wood ant presence on tick abundance. Parasites & Vectors (2018) 11:164 

Wikström, M. & Kjellander, P. 2022. Harar och mårdhundar ökar risken för borrelios. S. 61- 92 teoksessa: Gunnel Englund (toim.). 2022. Välmående av vilt. Yrkeshögskolan Novia, Vasa, Finland. Novia Publikation och produktion, serie R: Rapporter 1/2022.

Päivitetty: 11.01.2024.