PLANETAARISET RAJAT - KOLUMNIT METSÄLEHDESSÄ 2023

 Metsäteollisuutemme kasvun eväät ovat maailmalla

Voiko metsäteollisuutemme enää kasvaa? Markkinahakkuut ovat vuosi vuodelta nousseet ja lähentyneet metsien kokonaiskasvua. Metsäpinta-alaa siirtyy suojelualueiksi ja sähkölinjoiksi. Metsäteollisuuden rahakkaimmat tuotteet ovat nyt kartonki ja sellu. Nämä nykyiset vahvuudet ovat tuoneet tuotekehitys- ja investointirahaa, jolla on kehitetty runsaasti uutta.

Metsäteollisuutemme asiakkaat ovat valtaosin ulkomailla, samoin osakkeenomistajat. Ehkä jo tuotantokin? Tein pienimuotoisen analyysin kolmen suurimman yrityksemme tuotantokapasiteetin sijoittumisesta vuoden 2021 vastuullisuus- ja vuosiraporttien pohjalta. Analyysi osoitti, että Stora Enson ja UPM:n tuotantokapasiteetistä on jo selvästi suurempi osuus ulkomailla kuin kotimaassa. Metsä Group on edelleen vahvasti suomalainen yritys, jonka hankinnasta 2/3 tulee kotimaasta. Poikkeuksena kevyet tuotteet: Metsä Tissuen tiivispapereissa 35 % tuotantokapasiteetistä on kotimaassa ja pehmopapereissa vain 17 %.

Metsäteollisuutemme on siis tehnyt sen strategisen valinnan, että se on perustanut uutta kapasiteettiä ulkomaille runsasväkisille alueille lähelle asiakkaitaan. Tämä näkyy hyvin kun katsoo raporteista tehdaspaikkakuntien listaa. Kun puhutaan meidän metsävarojen riittävyydestä, puhutaan siis karkeasti arvioiden alan puolikkaasta. Sahateollisuus on edelleen pääosin kotimaisen hankinnan varassa. Metsäteollisuutemme kasvun eväistä olisi siis hyvä ymmärtää, että ne ovat jo nyt hyvin suurelta osin levällään pitkin maailmaa ja näin on varmaan vastaisuudessakin. Tämä kasvu voi olla yhtä kestävää kuin kasvu kotimaassa. Uusia istutusmetsiä voidaan perustaa metsättömille alueille, ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen alihyödynnetyillä metsäalueilla voidaan hakata enemmän.

Metsänomistajien ansaintamalli kuitenkin pitää tässä muutoksessa turvata. Muun muassa professorit Markku Ollikainen ja Olli Tahvonen ovat äskettäin esittäneet, että metsänomistaja voi tulevaisuudessa tienata puuraaka-aineen myymisen sijaan päästökaupan tai kompensaatiomarkkinan avulla, siis tuottamalla puun sijaan tai sen lisäksi ilmasto- tai monimuotoisuushyötyjä. Käytännössä vaikkapa luonnonhoitohankkeella, perustamalla suojelualueen tai myymällä hiilinieluja ja hiilen varastointia. Kansainvälinen kompensaatiomarkkina voisi kanavoida rahaa metsänomistajille päästöjään kompensoivilta yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.

Kansantalouden kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että metsäteollisuuden arvonlisä voisi edelleen kasvaa myös kotimaassa. Climate Leadership Coalitionin tilaama konsulttitoimisto Boston Consulting Groupin raportti (Helsingin Sanomat 14.2.2023) kertoo, että tarve vähentää päästöjä ja suojella luonnon monimuotoisuutta ovat lähitulevaisuuden investointien ajureita. Yksi uusi liiketoiminta-alue voivat olla synteettiset polttoaineet, joita saadaan yhdistämällä uusiutuvalla sähköllä tuotettu vety sellutehtaan tai voimalaitoksen piipun päästä napattuun hiilidioksidiin.

***

Vankileirien saaristosta metsämosaiikkiin

YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen 15. osapuolikokous COP15 pidettiin joulukuussa 2022 Montrealissa Kanadassa. YK:n jäsenet sitoutuivat siellä toimimaan luontokadon pysäyttämiseksi. Ympäristölle haitallinen yritystoiminta ei enää välttämättä pärjää vientimarkkinoilla ja haittoja rajoitetaan lainsäädännöllä. Metsäalan kannattaa toimia tässä muutoksessa omilla ehdoillaan, ennakoivasti ja vapaaehtoisesti.

Luontokadolla tarkoitetaan eliölajien tai niiden yksilömäärän alenemista ja luontotyyppien laadun heikkenemistä. Eliöillä on itseisarvonsa lisäksi hyötyarvoa yritystoiminnassa, ekosysteemipalvelujen tuottajina, ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja vakuutuksena metsätuhoja vastaan.

Pohjoinen havumetsämme on luonnonprosessien tulos. Nuoria kilpailussa alle jääneitä ja yksittäisiä vanhojakin puita kuolee. Metsäpalo, hyönteistuho tai myrsky voi tappaa kerralla laajan alueen puut. Eliölajit ovat pitkän lajinkehityksensä aikana sopeutuneet ympäristöön, josta löytyy paljon rakenteellista ja lajistollista vaihtelua.

Muutama sata uhanalaista lajia (erityisesti sieniä, jäkäliä ja sammalia) elää metsäisissä elinympäristöissä: vanhoissa metsissä, lehdoissa, harjuilla, paahderinteillä ja puustoisilla soilla. Moni näistä on riippuvaisia lahopuusta tai palaneesta puusta sekä eri puulajien vanhoista ja suurista yksilöistä. Näistä luontotyypeistä löytyy hyviä ennallistamis- ja suojelukohteita.

Talousmetsä on erilainen ympäristö kuin luonnonmetsä; metsänhoito muuttaa lajistoa ja runsaussuhteita. Tutkimusten mukaan luonnontilaisissa metsissä on keskimäärin 60–65 prosenttia enemmän lajeja kuin vanhassa talousmetsässä, joten myös tiukasti suojeltuja alueita tarvitaan. Eliölajeja pitää kuitenkin huomioida myös niiden ulkopuolelle jäävällä alueella.

Huomiointia voidaan toteuttaa käytännössä ns. luonnonläheisellä metsänhoidolla, jossa maisemaan pyritään palauttamaan luonnonmetsän piirteitä. Avonaiset ja peitteiset alueet vuorottelevat metsämosaiikkina. Sen syntyä auttaa jos tehdään nykyistä useammin avohakkuutonta metsänkäsittelyä, eli peitteisyyden säilyttävää poimintahakkuuta.   

Peitteisinä voi hoitaa korvet, karuimmat kangasmetsät, maisemakohteet, vesistöjen suojakaistat, tärkeät elinympäristöt ja lakikohteet. Ekologiset käytävät ja kytkeytyneisyys auttavat avoimia alueita kaihtavia lajeja, kuten metsoa, pyytä, kuukkelia, liito-oravaa ja näätää. Päätehakkuu pitää kuitenkin tehdä, jos metsä ei uudistu luontaisesti. Avohakkuun liian tiukka välttely voi johtaa kuusettumiseen, vajaatuottoisuuteen ja puiden geeniaineksen heikkenemiseen. Myös metsäsertifikaatit ja EU:n luonnonläheisen metsänhoidon ohjeet sallivat edelleen avohakkuut.

Lisäksi tarvitaan talousmetsien luonnonhoitoa myös niillä alueilla, jotka eivät ole suojeltuja tai peitteisinä hoidettavia. Metsämosaiikissa sekä metsien uhanalaiset että yleiset lajit voivat kukoistaa, eikä metsä ole toisistaan eristyneiden elinympäristölaikkujen "vankileirien saaristoa”.

***

Kemikalisoituminen - pitääkö olla huolissaan?

Ihmisten keksimiä ei-luontaisesti esiintyviä kemikaaleja on kaikkialla ympäristössämme ja olemme tottuneet käyttämään niitä varsin huolettomasti. Niitä on materiaaleissa, ruuissa, lääkkeissä, palonesto-, torjunta- ja puhdistusaineissa. Haitalliset kemikaalit jaetaan ryhmiin metallit, hormonihäiritsijät, pysyvät orgaaniset yhdisteet (POP), fluoratut alkydiyhdisteet (PFAS), lääkeaineet ja torjunta-aineet.

Kemikaaleista tekee vaarallisia niiden pysyvyys, kertyvyys ja/tai myrkyllisyys. Kun aineita testataan eläinkokeissa tai soluviljelmillä, käytetään yleensä korkeita pitoisuuksia, vaikka jo alhaisemmat pitoisuudet voivat aiheuttaa harmeja. Riskejä lisää aineiden pitkä altistusaika ja yhteisvaikutukset. Esimerkiksi kuluttajatuotteissa tai rakennusmateriaaleissa ne ovat varsin pysyvässä muodossa. Ihmisen altistus tapahtuu usein ruuan ja juomaveden välityksellä; haitta-aine voi kertyä merieliöön, kala syö sen ja lopuksi ihminen kalan.

Viranomaiset keräävät kemikaaleista seurantatietoa ruuasta, kaloista ja vesistöistä. Niille on asetettu turvarajoja kuten kalojen syönnin ohjeistuksia. Useimpien kemikaalien vaikutuksia ei kuitenkaan täysin tunneta, joten me ihmiset ja muut eliöt olemme koekaniineja: aine rajoitetaan tai kielletään vasta sitten kun se on todettu haitalliseksi. Sille saatetaan antaa vielä pitkä siirtymäaika, kuten hyönteisiä haittaavan glyfosaatin käytölle annettiin Euroopassa.

Tutkimuksissa on tullut esiin myös kemikaalien aiheuttama hormonitoiminnan häirintä. Ne ovat niin samankaltaisia kuin oikeat hormonit, että elimistömme normaali hormonaalinen säätely menee sekaisin. Tällä on vaikutuksia eliöiden kehitykseen ennen syntymää ja nuorena sekä toimintaan aikuisena - erityisesti lisääntymiseen. Epäillään että haitat voivat myös periytyä. Häirintää aiheuttavia ja siksi kiellettyjä tai käytöltään säädeltyjä ovat esimerkiksi lääkeaineet, hyönteismyrkyt, dioksiinit, PCB sekä muovien sisältämät ftalaatit ja bisfenoli A.

Joissakin maissa on jo kielletty muovikassit ja -pussit kokonaan. EU:ssakin on rajoituksia tehty ja lisää lienee tulossa. Maa- ja metsätalouden alkutuotannossa on ollut jo pitkään suuntaus kohti pienempää kemikaalien käyttöä. Jatkojalostukselle eli metsäteollisuudelle keinotekoisten materiaalien ja raaka-aineiden korvaaminen luonnosta eli pääosin puusta saatavilla raaka-aineilla voi tarjota uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi keinokuitujen korvaamiseen selluloosasta valmistetuilla vaatekuiduilla on maassamme useampikin sovellus. Muitakin tuotteita on jo lukematon määrä, esimerkiksi elintarvikkeiden ja kosmetiikan lisäaineet, juomapillit, liimat ja tarrat. Selluntuotannon sivutuotteista ligniinistä ja mäntyöljystä saadaan monenlaista tarpeellista.

Uusiutuvuuden ja vähähiilisyyden lisäksi puun uusi valttikortti voi olla sen luonnollisuus, haitattomuus ja turvallisuus käyttäjälleen ja ympäristölle.

Aiheesta lisää:

ymparisto.fi: Kemikaalien ympäristöriskit
Shanna Swan: Count Down

***

Tulevaisuuden ennakointia metsätaloudessa

Metsätieteen päivän 2023 aiheena oli ”Ilmastonmuutos metsässä”. Metsätaloudessa osataan pitkien kiertoaikojen vuoksi luonnostaan huomioida pitkä aikaväli. Nykyiset metsämme ovat tulosta menneiden sukupolvien metsien käsittelyn päätöksistä. William MacAskill kertoo kirjassaan ”Ihmiskunnan tulevaisuuden historia”, että epävarmuus tulevaisuudesta voi johtaa epätietoisuuteen parhaista poluista. Hänen mukaansa voimme kuitenkin tehdä kolmea asiaa: voimme ryhtyä nyt toimiin, joiden hyvyydestä voimme olla suhteellisen varmoja, voimme lisätä käytössämme olevia vaihtoehtoja ja voimme pyrkiä oppimaan lisää. Käyttökelpoisia ovat esimerkiksi toimet, jotka ovat hyviä monissa kehityskuluissa ja reitit, jotka pitävät pitempään auki eri vaihtoehtoja. Varovaisuusperiaatteen ja riskien hallinnan periaatteen mukaan epävarmaakin tietoa voi kannattaa huomioida nyt, jos asian tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuva vaikutus on hyvin suuri tai pitkäaikainen.

Metsätalouteen sovellettuna ennakointiajattelu näyttäisi johtavan siihen, että meidän on tehtävä valintoja - esimerkiksi painotetaanko metsäpolitiikassa ilmastonmuutoksen ja luontokadon osalta niiden hillintää vai niihin sopeutumista. Hyvä esimerkki on kiistely hiilinieluista ja -varastoista - kumpi on tärkeämpi tavoite juuri nyt? Politiikkakeskustelua ymmärtääkseen pitää tietää kunkin keskustelijan taustaoletukset ja painotukset.

Nyt syntyvien puiden elinaikana ilmasto tulee muuttumaan nopeasti, samoin kuin puiden kasvua uhkaavat riskit ja niiden todennäköisyydet. Uskomme, että tulevassa ilmastossa keskeiset ekosysteemien toiminnallisuudet säilyvät sitä todennäköisemmin, mitä monipuolisempi metsäluontomme on: mitä enemmän on yksilöiden, lajien ja luontotyyppien vaihtelua. Evoluutiolla eli lajien sopeutumiskehityksellä on silloin paremmat toimintaedellytykset. Hyvä suojelualueverkosto ylläpitää lajien monimuotoisuutta ja mahdollistaa siirtymisen kohti pohjoista. Tulokaslajit voivat olla myös hyödyllisiä. Lajien siirtymistä voidaan auttaa.

Sekametsien kasvatusta tarjotaan nyt apukeinoksi moneen tarpeeseen, kuten metsien kasvun ja terveyden ylläpitoon, tuotevalikoiman monipuolistamiseen ja virkistyskäytön edellytysten parantamiseen. Sekapuustoisuutta voidaan suosia pääpuulajien valinnan lisäksi säästöpuuryhmissä ja muissa erityiskohteissa, joissa myös taloudellisesti vähäarvoiset lehtipuut saavat varttua vanhoiksi arvopuiksi. Esimerkiksi metsälehmusta, pyökkiä, tammea ja vaahteraa voidaan kokeilla kasvattaa maan eteläosassa. Näille lajeille tarvittaisiin metsänhoito-ohjeita, viljelykokeiluja, jalostusta sekä siemen- ja taimituotantoa.

Meidän olisi hyvä pitää auki mahdollisimman monipuoliset mahdollisuudet käyttää metsiä eri tarkoituksiin unohtamatta metsäteollisuudenkaan tulevia tarpeita, koska tuotetulla puulla ei ole arvoa ilman markkinoita. Ennakoinnin epävarmuuksista huolimatta tulevaisuuden ihannemetsät ovat todennäköisesti terveitä, monimuotoisia ja monitoiminnallisia.

MIKSI AVOHAKKUITA TARVITAAN

Metsä ei ole halkoliiteri: se ei ole puuvarasto jonka määrä vähenee käytettäessä. Se on elävä, yhteyttävä ja hengittävä organismi. Jos tehdään hakkuu, metsän puuvarasto kyllä vähenee hakatun puumäärän verran hakkuun hetkellä. Muutamassa vuodessa harvennetun metsän kasvu kuitenkin jälleen nopeutuu, kun kullekin puulle jää käyttöön enemmän kasvuresursseja. Metsän kasvu ja hiilinielu on suurin mahdollinen, jos kaikki tietyn metsäalueen metsiköt ovat nuorehkoja eli suurimman vuosittaisen kasvun vaiheessa olevia. Käytännössä tämä tila ei ole mahdollista ylläpitää pysyvästi, vaan metsiä pitää myös uudistaa, joten osa tasaikäisistä metsäkuvioista on aina optimiin verrattuna vanhempia ja osa nuorempia.

Jatkuvapeitteinen metsä poikkeaa tästä siten, että siinä eri ikäiset puut eivät sijaitse eri metsiköissä, vaan samassa metsikössä lomittain. Jatkuvapeitteisen erirakenteisen metsän kasvu jää jaksolliseen metsään verrattuna alemmalle tasolle, koska pienet puut jäävät isompien varjoon eivätkä siksi kasva niin nopeasti kuin avohakkuualueella, ja taimien ja siementen kasvua parantava jalostushyötykin jää saamatta. Uudistuminen on jatkuvapeitteisessä metsässä epävarmempaa, kun taimettumista parantava maanmuokkaus jää pois. Jaksollisen metsän kokonaishiilitase voikin olla paremmasta kokonaiskasvusta johtuen usein parempi kuin jatkuvapeitteisen metsän, vaikka huomioitaisiin avohakkuun jälkeinen muutaman vuoden kestävä maaperäpäästö.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta metsä ei ole varma hiilivarasto. Alaskan, Kanadan ja Venäjän pohjoisista luonnonmetsistä näemme, että vanhan metsän hiilivarastoa verottavat usein laajat hyönteistuhot ja metsäpalot. Pienemmässä mittakaavassa tämä ilmiö näkyy myös Keski-Euroopan vanhoissa kuusivaltaisissa viljelymetsissä.

Boreaalisissa luonnonmetsissä eli pohjoisissa havumetsissämme metsä uudistuu sekä isojen että pienten ”häiriöiden” kautta. Isoja vanhoja puita kuolee eri syistä ja syntyy pieni aukko. Tämä uudistumistapa on yleisin kosteilla ja rehevillä paikoilla jotka palavat harvoin. Metsäpalon, laajan hyönteistuhon tai myrskyn seurauksena syntyy iso aukko. Aukkoon uudistuvat ensin pioneeripuulajit mänty ja lehtipuut, kuusikin tulee mukaan ja valtaa vähitelleen yhä enemmän alaa lehtipuilta rehevillä kasvupaikoilla. Kuivilla kasvupaikoilla vanhan metsän valtalaji on mänty.

Tasaikäisenä syntyvässä taimikossa puut kilpailevat keskenään ja tapahtuu itseharvenemista. Näitä luonnonmetsän prosesseja matkitaan taimikonhoidoilla sekä erilaisilla hakkuutavoilla: ala- ja yläharvennus sekä kaistale- avo- ja poimintahakkuut. Metsätuhojen jälkeen metsään jää tietenkin paljon enemmän puuta kuin hakkuun jälkeen, mutta avohakkuussakaan ei poisteta metsän kokonaisbiomassasta kuin noin 60 prosenttia eli runkopuun osuus.

Tapani Tasanen kertoo kirjassaan ”Läksi puut ylenemähän", että 1700-luvulta lähtien metsänhoidossamme vuorottelivat ja kiistelivät keskenään metsävirkamiesten kaksi koulukuntaa, harsintahakkaajat ja lohkohakkaajat. Metsiä kasvatettiin valtaosin peitteisinä ja pääosin vain poimintahakattuina vielä viime vuosisadan alkupuolellakin aina 1950-luvulle saakka. Johtavat metsätieteilijät tuomitsivat tuolloin käytetyn hakkuutavan ns. Harsintajulkilausumassaan 1948 metsänhävitykseksi ja vaativat, että metsiä aletaan käsitellä pääosin tasaikäisinä metsiköinä. 

Tutkijoiden tuolloin suosittelemassa jaksollisesssa mallissa yksittäistä metsikköä kasvatetaan harventamalla: parhaita puita kasvatetaan aina siihen vaiheeseen kun niiden kasvu hiipuu, minkä jälkeen alue hakataan ja uuden metsän kasvuun lähtö varmistetaan. Metsiä uudistettiin aluksi pääosin siemenpuiden avulla mutta metsänviljelymateriaalien tuottamisen kuten siemenviljelmien ja taimitarhojen perustamisen myötä pystyttiin vähitellen turvaamaan uuden metsän synty kylvämällä tai istuttamalla taimia. Päätös osoittautui menestykseksi puuntuotannon kannalta: vuodesta 1950 metsiemme puumäärä on lisääntynyt 1,5 miljardista m3:stä 2,5 miljardiin ja kasvu 50 miljoonasta m3:stä yli 100 miljoonaan. Jos metsissämme siirryttäisiin nyt laajemmassa mitassa takaisin peitteiseen kasvatukseen, niiden kasvu alkaisi väistämättä uudelleen taantua.

Jatkuvapeitteistä kasvatusmallia voi käyttää silloin kun edellytykset siihen ovat olemassa ja sen aikaa kuin se toimii. Yleensä tällainen tilanne syntyy niin että "valopuita” eli mäntyä, koivua ja/tai haapaa sisältävään sekametsään on muodostunut erirakenteisuutta ja terve elinvoimainen kuusialikasvos. Jatkuvapeitteisyys tasoittaa turvemailla pohjaveden pinnan vaihteluita ja vähentää ojituskustannuksia, hiilivaraston hajoamista ja ravinnepäästöjä. Lisäksi peitteisestä metsästä hyötyvät jotkin metsälajit, jotka kaihtavat avoimia alueita kuten pyy, kuukkeli, liito-orava ja näätä. Myös jotkut sienet ja pieneliöt tarvitsevat kosteaa tai varjoisaa elinympäristöä. Peitteiset alueet helpottavat lajien leviämistä paikasta toiseen ja lieventävät metsäkuvan pirstoutumisen haitallisia vaikutuksia.

Taloudelliselta kannalta avohakkuu on tarpeen, koska jatkuvapeitteinen metsä heikentää kasvua ja avohakkuussa pieneltä metsäalalta saadaan korjattua kustannustehokkaasti suuri puumäärä. Jos jatkuvapeitteistä menetelmää sovelletaan alueella jossa siihen ei ole edellytyksiä, metsänomistajalle tulee suuria taloudellisia tappioita johtuen metsän ränsistymisestä ja maan kasvupotentiaalin vajaakäytöstä. Jos "jatkuvapeitteiseksi" määritelty alue ei uudistu eli taimia ei synny, se olisi siksi oltava metsätalouden kestävyyden turvaamiseksi aina mahdollista uudistaa myös avohakkuun ja metsänviljelyn kautta, turvemaat mukaan lukien.

Avohakkuulla voidaan saada aikaan monimuotoinen ja monilajinen sekametsä, joka kestää hyvin metsätuhoja. Jatkuvapeitteisyys lisää pitkään jatkettuna kuusen osuutta metsissä, joten avohakkuiden välttely vähentää pitkällä aikavälillä monimuotoisuutta maisema-aluetasolla. Meillä on tällä hetkellä kasvatettavista pääpuulajeistamme vain kuusi sellainen, jonka uudistuminen voi onnistua hyvin muiden puiden varjoon. Ilmaston lämmetessä saamme kyllä kasvatettavaan valikoimaan etelämpää jalopuita, joilla on se hyödyllinen ominaisuus, että ne uudistuvat luontaisesti varjoon tai puolivarjoon.

Kuusikko on metsäpalon sattuessa kohdalle alttiimpi muuttumaan latvapaloksi. Avohakkuuttomasta metsämaisemasta puuttuvat lisäksi taimikoiden muodostamat luonnolliset palokatkot. Etelä-Suomessa kuusen osuutta ei kannata enää lisätä metsätuholaisten kuten tähtikirjaajien, kuusenkirjanpainajien ja kuusenjuurikäävän riskin vuoksi. Etelämpää leviää ilmaston lämmetessä uusiakin tuholaisia, kuten havununna, etelänversosurma tai mäntyä tappava okakaarnakuoriainen. Näitä vastaan paras vakuutusturva on nuorekas sekametsä. Myös suojelualueverkosto on hyvä apu, koska niissä elää metsätuholaisten luontaisia vihollisia.

Ekosysteemipalvelujen kannalta peitteinen metsä on usein hyvä vaihtoehto. Virkistäytyjälle se on mieleinen; vain keväinen korvasienten etsijä etsiytyy tuoreelle avohakkuulle. Pintakasvillisuuden palautuessa niistä löytyy ensin vadelmia ja puolukoita, myöhemmin puolivarjoa suosivia mustikoita. Vesistöjen varsilla peitteinen metsä nappaa avohakkuualueelta tulevat ravinteet ja kohentaa maisemaa. Säästöpuuryhmissä ja tärkeissä elinympäristöissä peitteisyys tuottaa uhanalaisten eliöiden tarvitsemaa resurssia. Niihin voidaan keskittää tällä hetkellä kaikkein harvinaisin metsien monimuotoisuusresurssi: vanhat ja järeät harvinaisten puulajien yksilöt.

Jos ajatellaan metsän monitoiminnallisuutta eli kaikkia metsän hyötyjä ajallinen ja paikallinen muutos maisematasolla huomioiden, kaikkein eniten hyötyjä tuottaa yhdistelmä suojelualueita, peitteisiä alueita ja avohakkuualueita. Tällainen metsämosaiikki syntyy esimerkiksi Suomen Luontopaneelin ehdottamalla biodiversiteettistrategialla: maakunnittain 10 % metsämaasta tiukasti suojeltua, 20 % osittain suojeltuja pysyvästi peitteisiä elinympäristöjä ja jatkuvapeitteisinä hoidettavia metsiä, ja loput 70 % normaalia talousmetsää. Tarkastellulla alueella, eli esimerkiksi maakunnan mittakaavassa, olisi kuitenkin aina olemassa riittävä määrä peitteisenä käsiteltävää aluetta. Tavoitteen toteutumista voidaan seurata eri organisaatioiden metsävaratietojärjestelmien avulla. Pysyvästi peitteisen metsän pinta-alaan tulee paljon lisää aluetta jo PEFC-metsäsertifikaatin muutoksesta eli levennetyistä vesistöjen suojakaistoista. Monimuotoisuutta turvataan lisäksi talousmetsien luonnonhoidolla.

Maapallonlaajuisesti ajatellen metsiä kannattaisi palauttaa alueille joilta niitä on hävinnyt: joidenkin arvioiden mukaan maapallolla olisi 2 miljardia hehtaaria metsitykseen kelpaavaa pinta-alaa. Metsien käyttöä ei voida meillä nykyisestä ainakaan lähiaikoina kovin paljoa lisätä. Sen sijaan mahdollisuuksia investointeihin on runsaasti muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä niillä Pohjoismaiden ulkopuolisilla alueilla, jotka ovat nyt ”alisuoriutujia” ilmastonmuutoksen torjunnassa, etunenässä Kanada ja Venäjä runsaine metsävaroineen. Meillä puun käyttöä rakentamiseen ja muihin varmoihin hiilivarastoihin kannattaa tietenkin jatkaa ja lisätä niiden osuutta hakkuukertymästä.

Kiitän Metsälehden lukijoita tekstiä parantaneista kommenteista.

Anneli Jalkanen
metsänomistaja, metsänhoitotieteen tohtori
Espoo

Lisää aiheesta:

Sustainable boreal forest management - challenges and opportunities for climate change mitigation

http://ibfra.org/wp-content/uploads/2022/01/rapport-2021-11-sustainable-boreal-forest-management-challenges-and-opportunities-for-climate-change-mitigation-002-1.pdf

Lisää tehoa metsien ja soiden suojeluun

 Metsien ja turvemaiden suojelutoimissa pitää muistaa optimoida yhtä aikaa monimuotoisuus- ja ilmastovaikutuksia.

JUHANI TAMMELIN kirjoitti (HS Mielipide 27.12.), että metsien suojelutoimet pitäisi kohdistaa vähätuottoisille metsäalueille. Olen osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä. Metsien ja turvemaiden suojelutoimissa pitää muistaa optimoida yhtä aikaa monimuotoisuus- ja ilmastovaikutuksia.

Metsälajien uhanalaisuuden vähentäminen ei onnistu suojelemalla vanhoja metsiä miettimättä niiden laatua elinympäristöinä. Metsien uhanalaiset lajit kaipaavat tiettyä elinympäristöresurssia, kuten kuolevaa, lahoavaa tai palanutta puuta, mutta ei välttämättä vanhaa metsää.

Hieman alle puolet metsien uhanalaisista lajeista asuu lehdoissa ja vajaa kymmenys harju- ja paahdeympäristöissä. Keskittämällä luonnonhoito- ja suojelutoimet niihin autettaisiin jo yli puolta metsien uhanalaisista.

Ensi maaliskuussa Suomessa aletaan tukea joutoalueiden metsittämistä. Jos alueita metsitetään jaloilla lehtipuilla, saadaan lisää maatalouden hävittämää lehtoa. Jos metsän perustaa ilman tukea, alueen voi jättää hoitamatta ja harventamatta, ja näin saadaan monimuotoisuuden kannalta arvokas lehtoalue.

Suojelualueiden järkevän kohdistamisen lisäksi kannattaisi parantaa metsä- ja luonnonsuojelulaissa mainittujen arvokkaiden elinympäristöjen – kuten vesistöjen suojakaistojen – laatua vaikkapa palauttamalla niihin harvinaistuneita elinympäristöpiirteitä, esimerkiksi järeää lehtipuuta sekä kuolevaa ja lahoavaa puuta.

Kun ojitettu suometsä muuttuu metsää kasvavaksi ohutturpeiseksi turvekankaaksi, turpeen hajoaminen hidastuu, ja täten ravinne-, humus- ja kiintoainepäästötkin pienenevät. Näitä ei kannata ennallistaa, koska puusto sitoo hyvin hiiltä.

Vesistövaikutuksia voidaan hillitä järkevillä kunnostusojituksilla, joissa parannetaan vesiensuojelurakenteita kuten kaivukatkoja ja pintavalutuskenttiä.

Ennallistamistoimet kannattaisikin ehkä kohdistaa päästöjä eniten tuottaviin paksuturpeisiin ravinnerikkaisiin turvemaihin, joilla ei ole enää käyttöä metsä- tai maataloudessa.

Sen sijaan karujen ojitettujen turvemaiden voidaan antaa ennallistua itsekseen takaisin kosteikoiksi – tätä kehitystä ei ole tarvetta vauhdittaa ojia tukkimalla, koska se voi lisätä metaanipäästöjä ja kasvihuonekaasutase ei paranekaan vaan heikkenee.

Anneli Jalkanen

metsänhoitotieteen tutkija, luonnonvara-asiantuntija, Espoo

Mielipide Helsingin Sanomissa 3.1.2020

Peurojen ruokintaa ja metsästystä Espoon Keskuspuistossa?

Kannattaako jatkuva kasvatus?

Valtakunnallisen Riistaneuvoston vastine 19.11.2019

AVOIN KIRJE SUOMEN VALTAKUNNALLISELLE RIISTANEUVOSTOLLE

Kirjoitus koskee meillä esiintyvistä hirvieläimistä yleisimpiä: hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista (valkohäntäpeuraa), pl. poro, kuusipeura ja metsäpeura.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelmassa (2014) julkaistut tavoitteet ovat kunnianhimoiset, ja tämänhetkinen riistakonsernin organisaatio riistaneuvostoineen ja hirvitalousalueineen on periaatteessa hyvä ja toimiva. Korkean hirvikannan aiheuttamat metsäpuiden taimikoihin kohdistuneet laatu- ja kasvutappiot ovat kuitenkin olleet valtakunnan metsien inventointien mukaan kasvussa. Samoin noususuuntaa osoittavat erityisesti lounaisessa Suomessa hirvieläinten aiheuttamat liikennevahingot ja myös pienten hirvieläinten levittämien punkkien aiheuttamien tautien tilastot.

Tavoitellut hirvieläinkannan tasot ovat siis kokonaistilanne huomioiden edelleen useilla riistakeskusalueilla liian korkeat. Erityisesti lounaisessa Suomessa tilanne on huolestuttava: siellä kaikki kolme edellä mainittua hirvieläintä elävät samalla alueella ja metsäkauriin ja valkohäntäkauriin kannat ovat nousseet ripeästi. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu talvikanta on vähintään viisinkertaistunut; karkeasti arvioiden 50 tuhannesta ainakin 250 tuhanteen yksilöön. Kesällä ennen metsästyskautta tulevat mukaan keväällä syntyneet vasat, joten kesäaikainen hirvieläinten kokonaismäärä on tätä vielä paljon suurempi, 300 000 - 350 000 yksilöä.

Metsänomistajille aiheutuu hirvieläimistä suoria kuluja, eli hukkaan menneet metsänuudistamiskulut, joista lupamaksuvaroista korvataan vain vakavimmat tapaukset. Epäsuoria menetyksiä aiheuttaa muun muassa tulevan tukkipuun laadun heikkeneminen. Biotalouden suurilta tavoitteilta putoaa pohja, ellei metsissä kyetä tuottamaan riittävästi monipuolista ja laadukasta puuraaka-ainetta. 1970-luvulla perustetut männyntaimikot ovat kasvaneet kokoon, jossa tehdään toista harvennusta. Sahoille alkaa tulla hirvituhon aikaansaamaa huonoa tyvitukkia. Näin käy siitä huolimatta että 1970-luvulla laidunnuspaine oli vain 1/4 nykyisestä, eli tukkien laatuongelma tulee pahenemaan.

Toinen epäsuora menetys aiheutuu kuusen suosimisesta hirvituhojen pelossa silloinkin, kun muuten haluttaisiin uudistaa männylle tai lehtipuulle. Puulajiongelma kärjistyy eteläisen Suomen juurikääpäkohteilla, joilla puulaji pitäisi vaihtaa havupuusta joksikin aikaa lehtipuuksi kasvupaikan puhdistamiseksi sienitaudista. Tutkimusten mukaan kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervasta esiintyy koko ajan pohjoisempana ja levinneisyysalue kattaa jo koko keskisen Suomen. Monipuolisempaa puulajivalikoimaa puoltaa monimuotoisuuden lisäämistavoite ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarve, koska kuusen on ennustettu kärsivän tulevaisuudessa kuivuudesta. Koivun lisäksi muutkin lehtipuulajit (haapa, pihlaja, paju, raita) ja ruohokasvit vähenevät erityisesti lounaisen Suomen hirvieläinten tihentymäalueilla.

Epäsuoria kuluja eli ei-toivottuja ulkoisvaikutuksia aiheutuu liikennevahingoista ja pääteiden aitaamisesta riista-aidoilla. Suomen liikenneturvallisuustyötä ohjaavana periaatteena on vuodesta 2001 lähtien ollut tieliikenteen turvallisuusvisio: liikennejärjestelmä on suunniteltava siten, ettei kenenkään tarvitse kuolla tai loukkaantua vakavasti liikenteessä. Vision eettisenä lähtökohtana on se, että ihmiselämä ja terveys eivät ole vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin, esimerkiksi liikenteen aikasäästöihin.

Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden lisääntymisalustoiksi, mikä näkyy kasvavissa borrelioosi- ja puutiaisaivokuumetilastoissa. Metsien virkistyskäyttöä haittaavat hirvikärpäset loppukesällä ja syksyllä.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelma 2014: "Alueellinen riistaneuvosto kutsuu laajasti hirvikannan hoitoon liittyvät alueelliset sidosryhmät neuvotteluun, jossa määritetään hirvikannan hoitotavoitteet hirvitalousalueittain kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa. Erityisesti tulee varmistaa maa- ja metsätalouden sekä liikennevahinkojen kannalta keskeisten sidosryhmien osallistuminen."

Jos huomioidaan kaikki metsien käyttäjäryhmät ja käyttömuodot sekä ei-toivotut ulkoisvaikutukset, kestävä hirvieläinkannan taso olisi selvästi nykyistä alhaisempi. Hirvien talvilaitumet, jossa pahimmat taimivahingot syntyvät, ovat 1-3 metrin pituisia männyn taimikoita. Niiden määrä on vähentynyt viime vuosina, joten hirvieläinkanta pitäisi sopeuttaa vähentyneisiin ruokavaroihin ja eri hirvitalousalueiden maankäyttöluokkien jakaumaan (jako metsä/pelto/suo/rakennettu alue). Lainsäädännössä todetaan, että hirvikanta on pidettävä sellaisella tasolla, että kohtuutonta määrää metsävahinkoja ei tule, mutta muista vaikutuksista tai hirvieläinlajeista ei juurikaan puhuta. Hoitosuunnitelma (2014): "Maa-ja metsätalousministeriön tulosohjauksella hirvikannan tiheys on vuodesta 2004 lähtien pyritty pysyttämään hirvitalousalueittain tiheydessä 2-4 hirveä tuhatta hehtaaria kohti lukuun ottamatta Keski-ja Ylä-Lappia, missä vastaava tiheystavoite on ollut 0,5-3 hirveä tuhatta hehtaaria kohti. Hirvikannan noustessa tavoitehaarukan ylärajaa suuremmaksi on toistuvasti törmätty laajamittaisiin yhteiskunnan sietokyvyn ylittäviin metsä-ja viljelysvahinkoihin sekä lisääntyneisiin hirvionnettomuuksiin.” Luonnonvarakeskuksen julkaisemista hirvikannan kehitystä kuvaavista havainnoista näkyy, että sidosryhmien kuulemisissa esittämiä hirvikannan tavoitetasoja ei kaikilla hirvitalousalueilla vielä tällä hetkellä noudateta.

Toimenpide-ehdotuksia

Aleellisten riistaneuvostojen päätöksentekoa sopivasta hirvieläinkannasta auttaisi tieto todellisesta alueellisesta ravintoresurssista. Hirvikannan hoitosuunnitelmassa todetaan (2014): "Mikäli hirvikannan hoidon tavoitteet asetetaan tai muutoin tarkastellaan hirvitiheyttä tai tiheyshaarukkaa, on perusteltua käyttää pääsääntöisesti maapinta-alaan suhteutettua lukua. Kuitenkin hirven metsätaloudellisten vaikutusten tarkastelemiseksi on hirvitavoiteneuvottelussa tarpeen tarkastella myös metsämaan osuutta alueen maapinta-alasta.” Olisi hyvä tilastoida ja julkistaa (!) toisaalta laskettu hirvikanta ja toisaalta tavoitehirvikanta kokonaismaa-alan ohella myös metsäpinta-alaa kohti (jätetään pellot ja taajama-alueet pois). Toimiva indikaattori olisi siis hirvieläinten määrä suhteessa alueen pienten ja varttuneiden taimikoiden pinta-alaan tai kokonaismetsäpinta-alaan. Tällöin todellinen laidunnuspaine ja vahinkoriski metsämaalla tulee paremmin esiin ja metsästysmahdollisuuksia voidaan paremmin tasoittaa eri alueiden kesken.

Hirvikannan arviointiin Luonnonvarakeskukselle toimitettavaa tietoa olisi mahdollisuuksien mukaan tarkennettava. On epäilty, että Luonnonvarakeskuksen saamat epätarkat havaintotiedot ovat tuottaneet laskennassa merkittävästi liian pieniä kanta-arvioita, koska uusimpia tietoja käyttävässä takaisinlaskennassa on jouduttu korjaamaan edellisten vuosien kanta-arvioita toistuvasti ylöspäin. Todellisia lukuja pienempien arvojen käyttö verotussuunnittelussa on johtanut hirvikannan aliverotukseen ja kantojen nopeaan heilahteluun. Lisäksi olisi hyvä varmistaa, että metsä- ja maatalousvahinkojen lisäksi myös liikennevahinkojen sijainnit tulisivat kattavasti kannansuunnittelun avuksi.

Lainsäädäntöä olisi tarpeen päivittää määrittelemällä kestävä riistatalous kestävän käytön käsitteen kautta, eli taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset huomioivaksi. Laissa tulisi määritellä 'riistakantojen vaarantuminen' -käsite niin, ettei se estä vahinkojen torjuntaa.

Hoitosuunnitelman (2014) mukaan "Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa.” Sidosryhmien näkemys sopivista hirvieläinkannoista olisi näin ollen hyvä olla riistakonsernia velvoittava.

Tavoiteltu hirvikanta ja metsäkauriskanta voidaan ilmoittaa tavoitehaarukkana eli ala- ja ylärajana, mutta kun kannan alentaminen olisi ensisijainen tavoite, lupamäärän ylittäviä yksittäisten vuosien kaatoja ei tarvitsisi sanktioida, vaan kantojen pysymistä haarukassa seurattaisiin pitemmällä aikavälillä. Lounais-Suomessa olisi hyvä hirvikannan hoidossa ja hirvitavoitehaarukan määrittelyssä erikseen huomioida se, että siellä esiintyy kolme hirvieläintä samalla alueella.

Valkohäntäkauriin pyynti voitaisiin vapauttaa luvanvaraisuudesta ja sen metsästysalueen kokovaatimus poistaa.

Kauriiden määrän alentamista helpottaisi niiden talviruokinnan asteittainen vähentäminen kannan alentamisen tahdissa, etteivät tuhot riistäydy ympäristöön tai eläimiä nälkiinny talvisin. Syksyllä ruokintapaikkoja voitaisiin edelleen käyttää metsästyksen apuna.

Sopivaa hirvieläinkantojen tasoa on vaikea määritellä, mutta voisi ajatella suunnan olevan oikea, kun metsätaloudessa puulajin voi valita, taimikon voi perustaa ja hoitaa metsänhoidollisin perustein, metsävahinkoilmoituksia ei enää tule, liikennevahingot vähentyvät, ja punkkitautitilastot osoittavat myös alenevaa suuntaa. Hirvikärpäset häviävät kaupan päälle.

Espoo 4.3.2019