Kannattaako jatkuva kasvatus?

Valtakunnallisen Riistaneuvoston vastine 19.11.2019

AVOIN KIRJE SUOMEN VALTAKUNNALLISELLE RIISTANEUVOSTOLLE

Kirjoitus koskee meillä esiintyvistä hirvieläimistä yleisimpiä: hirveä, metsäkaurista ja valkohäntäkaurista (valkohäntäpeuraa), pl. poro, kuusipeura ja metsäpeura.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelmassa (2014) julkaistut tavoitteet ovat kunnianhimoiset, ja tämänhetkinen riistakonsernin organisaatio riistaneuvostoineen ja hirvitalousalueineen on periaatteessa hyvä ja toimiva. Korkean hirvikannan aiheuttamat metsäpuiden taimikoihin kohdistuneet laatu- ja kasvutappiot ovat kuitenkin olleet valtakunnan metsien inventointien mukaan kasvussa. Samoin noususuuntaa osoittavat erityisesti lounaisessa Suomessa hirvieläinten aiheuttamat liikennevahingot ja myös pienten hirvieläinten levittämien punkkien aiheuttamien tautien tilastot.

Tavoitellut hirvieläinkannan tasot ovat siis kokonaistilanne huomioiden edelleen useilla riistakeskusalueilla liian korkeat. Erityisesti lounaisessa Suomessa tilanne on huolestuttava: siellä kaikki kolme edellä mainittua hirvieläintä elävät samalla alueella ja metsäkauriin ja valkohäntäkauriin kannat ovat nousseet ripeästi. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu talvikanta on vähintään viisinkertaistunut; karkeasti arvioiden 50 tuhannesta ainakin 250 tuhanteen yksilöön. Kesällä ennen metsästyskautta tulevat mukaan keväällä syntyneet vasat, joten kesäaikainen hirvieläinten kokonaismäärä on tätä vielä paljon suurempi, 300 000 - 350 000 yksilöä.

Metsänomistajille aiheutuu hirvieläimistä suoria kuluja, eli hukkaan menneet metsänuudistamiskulut, joista lupamaksuvaroista korvataan vain vakavimmat tapaukset. Epäsuoria menetyksiä aiheuttaa muun muassa tulevan tukkipuun laadun heikkeneminen. Biotalouden suurilta tavoitteilta putoaa pohja, ellei metsissä kyetä tuottamaan riittävästi monipuolista ja laadukasta puuraaka-ainetta. 1970-luvulla perustetut männyntaimikot ovat kasvaneet kokoon, jossa tehdään toista harvennusta. Sahoille alkaa tulla hirvituhon aikaansaamaa huonoa tyvitukkia. Näin käy siitä huolimatta että 1970-luvulla laidunnuspaine oli vain 1/4 nykyisestä, eli tukkien laatuongelma tulee pahenemaan.

Toinen epäsuora menetys aiheutuu kuusen suosimisesta hirvituhojen pelossa silloinkin, kun muuten haluttaisiin uudistaa männylle tai lehtipuulle. Puulajiongelma kärjistyy eteläisen Suomen juurikääpäkohteilla, joilla puulaji pitäisi vaihtaa havupuusta joksikin aikaa lehtipuuksi kasvupaikan puhdistamiseksi sienitaudista. Tutkimusten mukaan kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervasta esiintyy koko ajan pohjoisempana ja levinneisyysalue kattaa jo koko keskisen Suomen. Monipuolisempaa puulajivalikoimaa puoltaa monimuotoisuuden lisäämistavoite ja ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarve, koska kuusen on ennustettu kärsivän tulevaisuudessa kuivuudesta. Koivun lisäksi muutkin lehtipuulajit (haapa, pihlaja, paju, raita) ja ruohokasvit vähenevät erityisesti lounaisen Suomen hirvieläinten tihentymäalueilla.

Epäsuoria kuluja eli ei-toivottuja ulkoisvaikutuksia aiheutuu liikennevahingoista ja pääteiden aitaamisesta riista-aidoilla. Suomen liikenneturvallisuustyötä ohjaavana periaatteena on vuodesta 2001 lähtien ollut tieliikenteen turvallisuusvisio: liikennejärjestelmä on suunniteltava siten, ettei kenenkään tarvitse kuolla tai loukkaantua vakavasti liikenteessä. Vision eettisenä lähtökohtana on se, että ihmiselämä ja terveys eivät ole vaihdettavissa muihin hyödykkeisiin, esimerkiksi liikenteen aikasäästöihin.

Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti rannikkoalueella, on aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden lisääntymisalustoiksi, mikä näkyy kasvavissa borrelioosi- ja puutiaisaivokuumetilastoissa. Metsien virkistyskäyttöä haittaavat hirvikärpäset loppukesällä ja syksyllä.

Suomen hirvikannan hoitosuunnitelma 2014: "Alueellinen riistaneuvosto kutsuu laajasti hirvikannan hoitoon liittyvät alueelliset sidosryhmät neuvotteluun, jossa määritetään hirvikannan hoitotavoitteet hirvitalousalueittain kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa. Erityisesti tulee varmistaa maa- ja metsätalouden sekä liikennevahinkojen kannalta keskeisten sidosryhmien osallistuminen."

Jos huomioidaan kaikki metsien käyttäjäryhmät ja käyttömuodot sekä ei-toivotut ulkoisvaikutukset, kestävä hirvieläinkannan taso olisi selvästi nykyistä alhaisempi. Hirvien talvilaitumet, jossa pahimmat taimivahingot syntyvät, ovat 1-3 metrin pituisia männyn taimikoita. Niiden määrä on vähentynyt viime vuosina, joten hirvieläinkanta pitäisi sopeuttaa vähentyneisiin ruokavaroihin ja eri hirvitalousalueiden maankäyttöluokkien jakaumaan (jako metsä/pelto/suo/rakennettu alue). Lainsäädännössä todetaan, että hirvikanta on pidettävä sellaisella tasolla, että kohtuutonta määrää metsävahinkoja ei tule, mutta muista vaikutuksista tai hirvieläinlajeista ei juurikaan puhuta. Hoitosuunnitelma (2014): "Maa-ja metsätalousministeriön tulosohjauksella hirvikannan tiheys on vuodesta 2004 lähtien pyritty pysyttämään hirvitalousalueittain tiheydessä 2-4 hirveä tuhatta hehtaaria kohti lukuun ottamatta Keski-ja Ylä-Lappia, missä vastaava tiheystavoite on ollut 0,5-3 hirveä tuhatta hehtaaria kohti. Hirvikannan noustessa tavoitehaarukan ylärajaa suuremmaksi on toistuvasti törmätty laajamittaisiin yhteiskunnan sietokyvyn ylittäviin metsä-ja viljelysvahinkoihin sekä lisääntyneisiin hirvionnettomuuksiin.” Luonnonvarakeskuksen julkaisemista hirvikannan kehitystä kuvaavista havainnoista näkyy, että sidosryhmien kuulemisissa esittämiä hirvikannan tavoitetasoja ei kaikilla hirvitalousalueilla vielä tällä hetkellä noudateta.

Toimenpide-ehdotuksia

Aleellisten riistaneuvostojen päätöksentekoa sopivasta hirvieläinkannasta auttaisi tieto todellisesta alueellisesta ravintoresurssista. Hirvikannan hoitosuunnitelmassa todetaan (2014): "Mikäli hirvikannan hoidon tavoitteet asetetaan tai muutoin tarkastellaan hirvitiheyttä tai tiheyshaarukkaa, on perusteltua käyttää pääsääntöisesti maapinta-alaan suhteutettua lukua. Kuitenkin hirven metsätaloudellisten vaikutusten tarkastelemiseksi on hirvitavoiteneuvottelussa tarpeen tarkastella myös metsämaan osuutta alueen maapinta-alasta.” Olisi hyvä tilastoida ja julkistaa (!) toisaalta laskettu hirvikanta ja toisaalta tavoitehirvikanta kokonaismaa-alan ohella myös metsäpinta-alaa kohti (jätetään pellot ja taajama-alueet pois). Toimiva indikaattori olisi siis hirvieläinten määrä suhteessa alueen pienten ja varttuneiden taimikoiden pinta-alaan tai kokonaismetsäpinta-alaan. Tällöin todellinen laidunnuspaine ja vahinkoriski metsämaalla tulee paremmin esiin ja metsästysmahdollisuuksia voidaan paremmin tasoittaa eri alueiden kesken.

Hirvikannan arviointiin Luonnonvarakeskukselle toimitettavaa tietoa olisi mahdollisuuksien mukaan tarkennettava. On epäilty, että Luonnonvarakeskuksen saamat epätarkat havaintotiedot ovat tuottaneet laskennassa merkittävästi liian pieniä kanta-arvioita, koska uusimpia tietoja käyttävässä takaisinlaskennassa on jouduttu korjaamaan edellisten vuosien kanta-arvioita toistuvasti ylöspäin. Todellisia lukuja pienempien arvojen käyttö verotussuunnittelussa on johtanut hirvikannan aliverotukseen ja kantojen nopeaan heilahteluun. Lisäksi olisi hyvä varmistaa, että metsä- ja maatalousvahinkojen lisäksi myös liikennevahinkojen sijainnit tulisivat kattavasti kannansuunnittelun avuksi.

Lainsäädäntöä olisi tarpeen päivittää määrittelemällä kestävä riistatalous kestävän käytön käsitteen kautta, eli taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset huomioivaksi. Laissa tulisi määritellä 'riistakantojen vaarantuminen' -käsite niin, ettei se estä vahinkojen torjuntaa.

Hoitosuunnitelman (2014) mukaan "Riistaneuvoston on päätettävä tavoitteet yhteisymmärryksessä kaikkien sidosryhmien kanssa.” Sidosryhmien näkemys sopivista hirvieläinkannoista olisi näin ollen hyvä olla riistakonsernia velvoittava.

Tavoiteltu hirvikanta ja metsäkauriskanta voidaan ilmoittaa tavoitehaarukkana eli ala- ja ylärajana, mutta kun kannan alentaminen olisi ensisijainen tavoite, lupamäärän ylittäviä yksittäisten vuosien kaatoja ei tarvitsisi sanktioida, vaan kantojen pysymistä haarukassa seurattaisiin pitemmällä aikavälillä. Lounais-Suomessa olisi hyvä hirvikannan hoidossa ja hirvitavoitehaarukan määrittelyssä erikseen huomioida se, että siellä esiintyy kolme hirvieläintä samalla alueella.

Valkohäntäkauriin pyynti voitaisiin vapauttaa luvanvaraisuudesta ja sen metsästysalueen kokovaatimus poistaa.

Kauriiden määrän alentamista helpottaisi niiden talviruokinnan asteittainen vähentäminen kannan alentamisen tahdissa, etteivät tuhot riistäydy ympäristöön tai eläimiä nälkiinny talvisin. Syksyllä ruokintapaikkoja voitaisiin edelleen käyttää metsästyksen apuna.

Sopivaa hirvieläinkantojen tasoa on vaikea määritellä, mutta voisi ajatella suunnan olevan oikea, kun metsätaloudessa puulajin voi valita, taimikon voi perustaa ja hoitaa metsänhoidollisin perustein, metsävahinkoilmoituksia ei enää tule, liikennevahingot vähentyvät, ja punkkitautitilastot osoittavat myös alenevaa suuntaa. Hirvikärpäset häviävät kaupan päälle.

Espoo 4.3.2019

Fästingsmittarna och fästingspridarna

Nya Åland Insändare 22:08 torsdag, 31 maj, 2018

Den 10-12 april 2018 arrangerades den Andra Nordiska fästingkonferensen (2nd NordTick) i Mariehamn. Omkring 150 forskare från de nordiska länderna och Europa deltog. Många viktiga aspekter togs upp under konferensen. Vissa seglivade missuppfattningar – för att inte säga vetenskapliga myter – hänger emellertid kvar och spreds tyvärr till allmänheten vid det publika tillfället. Därför redogör jag än en gång för sambandet mellan fästingar och deras värddjur. Fästingar är parasiter och de är beroende av värddjur under hela sitt liv.

I fästingarnas livscykel ingår tre huvudtyper av värddjur:
A. Gnagare (sorkar och möss) – värdar för fästinglarver
B. Harar, kattor, hundar och människor – värdar för nymfer
C. Hjortdjur, kor och hästar – värdar för vuxna fästinghonor

Fästinghonorna lägger rena = smittofria ägg. De nykläckta larverna är också smittofria men en del av dem blir smittade vid sitt första blodmål på gnagare. Gnagarna bär nämligen på TBE virus och borreliabakterier.
Enligt Anneli Jalkanen, som är agronomie- och forstdoktor (AFD) från Östra Finlands Universitet, infekteras 90 % av fästingarna av gnagare och knappt 10 % av fåglar. För att få fästingpopulationen att minska bör vi på alla sätt hålla efter gnagarna året om. Moderna sorkfällor är behändiga. Kattor och hundar kan också uträtta mycket eftersom de jagar gnagare. Ju färre gnagare det finns i naturen desto färre fästinglarver kan utvecklas.
Gnagare kan också bekämpas genom att låta räv-, lo- och mårdpopulationerna växa. Detta har nyligen påvisats i en stor studie gjord i Nederländerna. Inte nog med att rovdjuren äter gnagarna, de stör gnagarna på ett sådant sätt att färre fästinglarver hinner bita sig fast och bli infekterade med TBE och borrelia.
Detta ledde till att antalet infekterade fästingar i miljön sjönk med 80 % under fästingsäsongen från mars till november.
Efter det första blodmålet utvecklas nymfer. Av nymferna är 5-20 % smittade med borrelia. Andelen smittade nymfer varierar kraftigt över landet. Nymferna behöver ett större värddjur. Här passar katter, hundar och harar men också människor in. De infekterade nymferna överför TBE och borrelia. Man bör plocka bort dem så fort som möjligt, helst inom 12 timmar.
Efter nymfstadiet blir fästinghonan vuxen och behöver mycket blod för att kunna bilda många ägg. Vid konferensen i Mariehamn presenterades data som gick ut på att rådjursblod har förmåga att döda borreliabakterier och att detta skulle ha en positiv effekt på vårt fästingproblem – en så kallad utspädningsteori presenterades.
Detta är inte sant. Den fullvuxna fästinghonan intar nämligen sin ”sista måltid” på rådjuret. Efter äggläggningen dör honan och kommer aldrig mera att bita ett nytt värddjur, hon må sen vara hur borreliafri som helst till följd av rådjurets renande effekt. Det är irrelevant.
I vår natur finns det inga djur, som är lika bra värddjur för fästingar som hjortdjuren. Varje rådjur kan bära upp till 2 000 fästingar per år och varje fästinghona lägger över 2 000 ägg. Det blir över 4 miljoner fästingar per rådjur och år. Av de fullvuxna fästingarna bär 15-40 % på borrelia. Hjortdjuren fungerar som stora mobila äggkläckningmaskiner för fästingar.
Hjortdjuren har blivit ”tamdjur” och hämtar in fästingarna i våra trädgårdar. När hjortdjuren betar i våra trädgårdar faller äggstinna fästinghonor till marken. Enligt AFD Anneli Jalkanen är vårt naturliga ekosystem nu i obalans, vilket beror på att man länge har favoriserat hjortdjur (älg, vitsvanshjort, rådjur) som bytesdjur. Detta är en av orsakerna till att vi nu har en ständigt ökande fästingpopulation och därmed många fästingburna sjukdomar.
Både TBE och borrelia ökar i Finland. Just nu är främst kusttrakterna drabbade. Om ingenting görs för att hindra fästingarna att föröka sig kommer vi inom några år att ha två landsomfattande epidemier – TBE och borrelia.
Vi bör fokusera på fästingarnas första och sista värddjur det vill säga gnagarna och hjortdjuren. Jag beskrev ovan hur man får färre gnagare. Vitsvanshjorten, som infördes från Nordamerika på 1930-talet, bör helt elimineras och antalet rådjur bör kraftigt reduceras. Jag föreslår än en gång att man tömmer några öar i skärgården på hjortdjur och håller dem hjortfria i 5-10 år. Antalet fästingar kommer med största sannolikhet att sjunka kraftigt på dessa öar.
Mina råd från förr gäller fortfarande – ta vaccin mot TBE, gör fästingcheck så ofta som möjligt, håll gräsmattan kort och slyet borta.

FD MARGARETHA GUSTAFSSON PARASITOLOG
AFD ANNELI JALKANEN EXPERT PÅ SKOGSSKÖTSEL

Field Study Plan for "Voles, Ticks and Foxes" (Punkit, myyrät ja ketut)

Updated December 14, 2021 

Study goal. The aim is to clarify the interaction between ticks and mammals to develop natural and cost-efficient ecological control methods for tick-borne diseases. It is generally agreed among scientists that in an ecosystem, the amount of large mammalian herbivores regulates the amount of ticks, and that the amount of small herbivores and birds regulates the disease prevalence in ticks. In the case of the Nordic boreal forest, the most common small herbivores are the voles. Since people tend to favor herbivore game species, the amount of predators relative to herbivores is lower than in the food chain in a natural ecosystem.

In this study, I will study more closely a small part of the food chain that regulates disease prevalence in ticks. I am interested in how much red foxes affect the habitat use of voles which, in the presence of foxes, cannot freely roam all their preferred habitat, collecting ticks. From the tick point of view, this might mean fewer larvae developing into nymphs and less transfer of diseases, received and given.

Study sites. A number of study sites will be selected from the southern part of Finland. Each study site has either a healthy population of foxes or a hunted population with less foxes (acting as the control). In this area the primary land use is agriculture and it is climatically relatively homogeneous. Furthermore, it in the same phase of emergence, i.e. the incidence of tick-borne diseases in the Finnish population has been growing rapidly in the recent years. (The official disease statistics www.thl.fi). 

The study sites have different amounts of small cervids, i.e. white-tailed deer Odocoileus virginianus and roe deer Capreolus capreolus) which favor the least severe winter climate in the South. The whitetail was introduced into Finland from North America as a game species, and its does very well in the South-Western Finland as does also roe deer. Moose (Alces alces) is also common in forested areas. Main vole species in this area are bank vole Myodes glareolus and field vole Microtus agrestis. The area is dominated by agricultural land, which means that the interaction between field vole and red fox should be a dominant feature in the tick-host system. 

Field data collecting. Data collecting is done on each study site on a number of small mammal quadrants. The exact locations will be chosen based on the permits given by the land owners. Vole trapping is made primarily once a year in the spring. On each quadrant, mouse snap-traps will be placed for two nights in a row. Tick collecting is made on the same sites as the vole trapping with the dragging cloth method (mainly Ixodes ricinus in this area). The amount of foxes in the immediate vicinity of each trapping site is recorded in the winter by counting the amount of fox tracks after snowfall.

Puutiaisten elinkierto

Kuvassa näkyvät suurimpina aina kussakin elinkierron vaiheessa tärkeimmät nisäkkäät. Pienet toukat ja nymfit imevät verta kaiken kokoisista eläimistä, aikuiset lisääntyvät punkit lähinnä isoista ja keskikokoisista nisäkkäistä.

Yllä olevissa kuvissa on y-akselilla borrelioosin esiintyvyys sairaanhoitopiireittäin ja x-akselilla viimeisimmän lumijälkilaskennan riistanhoitopiireittäiset lumijälki-indeksit. Ylemmässä kuvassa hirvi ja alemmassa kaikki jäniseläimet (jänis, rusakko) ja runsaimmat hirvieläimet (hirvi, valkohäntäpeura ja metsäkauris) yhteensä. Sairaanhoitopiirien ja riistanhoitopiirien rajat eivät kaikin paikoin kohtaa, ja eläinmäärät (lumijäljet) pitäisi painottaa eläinten koolla, mutta suuntaa antava käsitys tulee. Tauti ei myöskään aina ole hankittu oman 'piirin' alueelta. Johtopäätös: jonkinlainen yhteys nisäkkäillä ja taudeilla voisi olla.

Tiekartta puutiaistautien ekologiseen torjuntaan

Hämähäkkieläimiin kuuluvat puutiaiset eli punkit (Ixodes ricinus ja Ixodes persulcatus) tartuttavat meillä ihmisiin borreliabakteereja (Borrelia burgdorferi s.l.) sekä puutiaisaivokuumevirusta (TBEV). Borrelioosi ja TBEV näyttävät THL:n tartuntatautitilaston mukaan yleistyvän nopeasti. Punkit kantavat myös muita ihmisten ja eläinten tauteja. Äskettäin punkeistamme on löydetty myös nk. toisintokuumeen aiheuttajaa Borrelia miyamotoi -bakteeria. Kanadassa on havaittu, että myös ns. koirapunkki voi levittää tätä bakteeria (https://canlyme.com/2018/06/07/13065/). I. ricinus-punkki voi levittää myös alpha gal -hiilihydraattia, joka aiheuttaa allergian punaiselle lihalle; meillä tapauksia on vasta yksi, mutta Ruotsissa jo useampia. Ihmisten tietoisuus puutiaisvälitteisistä taudeista on viime vuosina parantunut ja lisännyt TBEV-rokotteiden ottamista sekä suojautumista maastossa liikuttaessa. Ilmaiseen puutiaisaivokuumerokotukseen oikeuttavia asuinalueita lisättiin manner-Suomessa viimeksi maaliskuussa 2018, ja pahin taudin riskialue on tällä hetkellä Kotkan saaristo. Toisaalta joillakin alueilla on havaittu viime vuosina erittäin nopeaa punkkien määrän nousua (Sormunen 2018), joten sairastuneiden määrän voi olettaa vielä nousevan. Kuivana ja kuumana vuoden 2018 kesänä tartunnat jäivät hieman vähäisemmiksi, koska punkit eivät voi väijyä kuivissa oloissa.

Sairastumisriski borrelioosiin on yhden punkin pureman jälkeen kohtalaisen pieni, ellei punkki ehdi olla iholla pitkään, mutta TBEV voi tarttua nopeastikin. TBEV ja toisintokuume ovat kuitenkin harvinaisia: vain muutama prosentti punkeista kantaa näitä tauteja. THL julkaisee tilastoja diagnosoiduista tautitapauksista (tartuntatautien tilastotietokanta), borrelioosiin liittyvien lääkärikäyntien määrästä ja  TBEV:n riskialueista. Sen sijaan eri borrelioita kantaa 15-20 prosenttia punkeista, joten sen saavat vuosittain tuhannet suomalaiset. Borrelioosi on hankala diagnosoitava ja hoidettava, koska erilaiset borreliabakteerin alalajit aiheuttavat erilaisia oireita. Bakteerit pystyvät jopa muuntautumaan eri muotoihin, esim. spiraaliksi, palloksi tai biofilmiksi. Kroonisen borrelioosin olemassaolosta on keskusteltu paljon; on arveltu, että borrelioosin aiheuttamat vauriot ja näin ollen myös oireet saattaisivat jäädä pysyviksi, vaikka itse bakteeria ei enää elimistössä olisi ainakaan aktiivisessa muodossa.

Ilmastonmuutos lisää punkkitauteja kolmea kautta: punkkien talvikuolleisuus alenee, niiden aktiivinen ihmisten ja kotieläinten tartutusaika pitenee ja punkkien elinkierrossa tarvittavien nisäkkäiden eloonjäänti ja lisääntyminen paranevat. Puutiaisvälitteiset taudit ovat meillä yleisiä Etelä-Suomen rannikkoalueilla ja harvinaisempia sisämaassa. Tähän voi olla syynä se, että rannikon ilmasto on leudompi, sisämaassa isäntäeläinten kanta on harvempi ja se että epidemia ei ole vielä ehtinyt levitä sinne rannikolta, josta se on lähtenyt liikkeelle - ehkäpä muuttolintujen mukana tulleista punkeista?

Monikymmenvuotinen tutkimus Yhdysvaltojen koillisrannikolla (mm. Richard Ostfeld, Felicia Keesing, Taal Levi) osoittaa, että punkkitautien punkkien lisääntyminen ja esiintyminen on riippuvainen isoista nisäkkäistä, kuten valkohäntä- ja metsäkauriista – samalla lailla kuin hirvi on välttämätön hirvikärpäselle. Meillä lähtötilanne on sikäli Ruotsia huonompi, että Etelä-Suomessa esiintyy runsaasti molempia edellä mainittuja puutiaistauteihin kytkettyjä kaurislajeja, ja niiden kanta on reippaassa kasvussa. Meillä Suomessa eletään punkkitautien levinneisyysalueen reunalla, ts. nämä taudit ovat vasta leviämässä manner-Suomeen, ja epidemia olisi nopein toimin vielä pysäytettävissä. Ahvenanmaa on poikkeus tästä pääsäännöstä: puutiaisaivokuume on siellä jo vanhastaan tuttu Kumlingen tautina, jonka ensimmäiset kuvaukset ovat 1800-luvun lopulta. Dudecimin katsaus vuodelta 1992 (Viljanen ja Lehtinen) osoittaa, että Pohjoismaissa pääasiat punkkitaudeista tiedettiin erittäin tarkkaan jo 1980-luvulla. On hätkähdyttävää havaita, että vasta viime vuosina tämä tietous on levinnyt laajemman yleisön tietoon. Punkkitautiepidemia olisi todennäköisesti ollut Suomessa pääosin estettävissä, jos tätä tietoa olisi sovellettu.

Punkilla on neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, nymfi ja aikuinen. Keväällä uudet munista kuoriutuneet punkkitoukat tarvitsevat muodonmuutokseensa eli siirtyäkseen seuraavaan kehitysvaiheeseen veriaterian jostain lämminverisestä eläimestä, yleesä nisäkkäästä tai linnusta (kts. kuva elinkierrosta). Punkkien munavaihe on pääsääntöisesti puhdas, joten vasta toukkavaiheen punkit saavat veriaterian mukana taudit elimistöönsä, ja ne säilyvät punkissa sen myöhemmissä elämänvaiheissa ja muodonmuutoksissa. Tautien siirtyminen on mahdollista myös isäntäeläimen kudosten kautta punkkien aterioidessa lähellä toisiaan samassa eläimessä; tätä (ns. co-feeding transmission) pidetään tärkeänä TBEV:n elinkierrossa. Vaikka borrelioosin tai TBE:n prevalenssi eli esiintyvyys punkkipopulaatiossa olisi pieni, voi niitä silti olla lukumääräisesti paljon isossa punkkipopulaatiossa. Ihmisen sairastumisriskin kannalta olennaisin luku on juuri tauteja kantavien punkkien tiheys maastossa.

Punkkivälitteisten tautien epidemian synnylle on siis kaksi välttämätöntä ehtoa:
1) alueella on oltava punkkien määrää lisääviä isoja tai keskikokoisia nisäkkäitä (yleensä hirvi- tai jäniseläimiä), ja
2) alueella on oltava taudinaiheuttajia kantavia piennisäkkäitä tai lintuja, ns. reservuaareja eli varastoja, joista punkkien toukat ja nymfit saavat ne elimistöönsä.

Borreliabakteerien reservuaareista luonnossamme yleisimmät ovat lukumäärältään yleisimmät nisäkkäämme myyrät ja maassa elävät linnut kuten mustarastaat. Nämä eläinlajit ovat melko lyhytikäisiä, mutta taudit siirtyvät punkeista reservuaarien uusiin sukupolviin tehokkaasti, muuten taudit häviäisivät luonnosta. Tautien on siirryttävä myös takaisin uusiin punkkisukupolviin. Tämä edestakainen kierto on herkempi häiriöille viruksilla kuin bakteereilla, ja siksi virusta esiintyy meillä vain laikuttaisesti. Borreliat ja aivokuumevirukset säilyvät luonnossa talvehtivissa punkeissa, jotka tartuttavat keväällä jälleen uudet reservuaarieläimet. Tietyn alueen punkeissa esiintyvät taudit määräytyvät juuri sillä paikalla esiintyvien reservuaarieläinten mukaan, mutta myyrien rooli on keskeinen, koska ne infektoivat todennäköisesti vähintään 90 prosenttia uusista punkeista, ja linnut ja muut eläimet vain alle 10 prosenttia.

Tämänhetkisen tiedon mukaan kolme meillä yleisintä ihmisiä sairastuttavaa borreliabakteeria ovat niveloireita aiheuttava Borrelia burgdorferi s.s. (kantajina pienjyrsijät ja linnut), neuroborrelioosia aiheuttava Borrelia garinii (kantajina linnut), ja iho-oireita aiheuttava Borrelia afzelii (kantajina pienjyrsijät). Tästä pääsäännöstä on poikkeuksia: tiedetään, että neuroborrelioosin yhteydessä ihmisen elimistössä voi esiintyä B. gariniin sijasta myös B. afzelii, B. burgdorferi tai B. valaisiana. Samassa punkkiyksilössä on usein enemmän kuin yksi borrelian alalaji. Eri borreliat ovat kuitenkin jossain määrin erikoistuneet eri isäntäeläimiin: jos bakteeria kantava punkki imee verta bakteerin kannalta 'väärästä' eli sille sopimattomasta isäntäeläimestä, saadun veren koostumus voi häiritä taudinaiheuttajan lisääntymistä punkissa.

Yhdessä kauriissa tai jäniksessä voi olla kerrallaan useita satoja punkkeja, eli yksi yksilö voi luovuttaa verta tuhansille eri kehitysvaiheiden yksilöille kesän aikana. Kukin aikuinen punkkinaaras voi munia samoin kaksi tuhatta munaa. Mitä suurempi isäntäeläin, sitä enemmän ja sitä elinkelpoisempia munia syntyy. Viime vuosina hirvikanta on Etelä-Suomessa 2000-luvun alun huipusta hieman laskenut, mutta laskun on korvannut metsäkauriin ja erityisesti valkohäntäkauriin kannan nousu. Niitä on jo yhtä paljon kuin hirviä ja pakkautuneena paljon pienemmälle aluelle Lounais-Suomeen. Pahimmilla alueilla valkohäntäkauriita voi olla jopa yli sata yksilöä per tuhat hehtaaria maata, kun korkeimmat hirven jäävät kannat ovat vain noin kymmenesosa tästä. 1960-luvulta alkaen hirvieläinten yhteenlaskettu talvikanta on vähintään viisinkertaistunut, 50 tuhannesta 250 tuhanteen yksilöön. Metsästys on meillä vähentänyt petoeläimiä ja suosinut metsästettäviä kasvinsyöjälajeja. Ainakin koko Etelä-Suomessa, mutta erityisesti Ahvenanmaalla, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa, on siis aina riittävästi hirvieläimiä punkkinaaraiden "lisääntymisalustoiksi".

Välillä esitetään ajatus, että hirvieläimillä voisi olla borrelioosiepidemiaan myönteinen vaikutus. Aluksi punkkimäärä nousee nopeasti kannan nousun mukana, mutta korkeilla hirvieläinmäärillä enää vähän. Korkea hirvikanta voikin hieman vähentää borrelioiden esiintymistä toukka- ja nymfivaiheen punkeissa, kun ne imevät verta kauriista myyrien tai rastaiden sijasta, koska hirvieläimet eivät siirrä borrelioita niistä verta imeviin punkkeihin, vaan voivat jopa jossain määrin puhdistaa niitä taudeista. Tämä laimentuminen (dilution) johtuu siitä että kauriin tai muiden märehtijöiden, kuten nautojen tai lampaiden, veressä Borrelia-bakteeri ei voi kunnolla lisääntyä. Siksi esimerkiksi kaupungeissa ja perinneympäristöissä maisemaa hoitavien nautojen ja lampaiden laitumilla punkkeja voi olla runsaasti, mutta borrelioita vähemmän. Hirvieläinten rooli punkkien lisääntymisalustoina on selvästi tärkeämpi kuin niiden rooli mahdollisena punkkien puhdistajina: vain pieni osa punkkien toukista ja nymfeistä ruokailee hirvieläimissä, jotka ovat aikuisten punkkien suosikkikohde. Aiheesta on julkaistu 15.5.2020 juttu Länsiväylä-lehdessä, haastateltavana emeritusprofessori Heikki Henttonen (linkki lähdeluettelossa). Paitsi hirvieläinten, myös jäniseläinten määrä ja biomassa on sen verran suuri, että niillä on varmasti vaikutusta punkkien määrään. Jänis ja rusakko ovat kaiken lisäksi "kaksineuvoisia": ne voivat toimia sekä borrelioosin reservuaareina että punkkien määrän lisääjinä (kanit pääsääntöisesti vain määrän lisääjinä).

Tärkeimmistä tautien reservuaareista pienjyrsijöistä metsähiiriä esiintyy vain eteläisessä Suomessa, joten meillä punkkien kanssa jatkuvassa kontaktissa olevista nisäkäsreservuaareista merkittävin ryhmä ovat koko maassa yleiset myyrät, joista yleisimmät ovat metsä- ja peltomyyrät. Niillä alueilla Suomessa joissa avohakkuualueita on paljon, niiden määrällä ja borrelioositartunnoilla voisi olla yhteys myyrien määrän kautta, mutta ei maatalousvaltaisella etelärannikolla. Myyriä lisäävien heinittyneiden avohakkuualojen määrä on ollut viime vuosikymmeninä koko lailla vakio (vain suhdannevaihteluita, ei trendiä), joten niiden ravintoresurssi ei liene kasvussa. Lähes jokaiselta metsähehtaarilta löytyy vähintään muutamia myyriä, huippuvuosina parhaimmillaan satoja. Tärkeistä borreliareservuaareista mustarastaiden määrä on meillä lintuinventointien mukaan viime vuosina selvästi noussut. Maassa elävistä tai pesivistä linnuista biomassaltaan merkittäviä ryhmiä ovat metsäkanalinnut (metso, teeri) ja sorsalinnut (sinisorsa ja haahka), mutta niiden osuutta epidemioissa ei vielä tunneta. Lisäksi pitää muistaa, että pienetkin isäntäeläimet kuten myyrät ja linnut vaikuttavat tautien määrän lisäksi punkkien määrään auttamalla pieniä punkkeja kehittymään seuraavaan kehitysvaiheeseen, erityisesti niinä vuosina kun myyriä on paljon. Tauteja kantavien nymfivaiheen punkkien määrä lieneekin suurimmillaan juurikin myyrähuipun jälkeisenä keväänä.

Tuoreen tutkimuksen (Cuellar ym. 2019) mukaan borrelioosi saattoi olla yleinen Suomessa 50 vuotta sitten. Vasta-aineita oli jopa viidenneksellä väestöstä. Selityksenä tähän lienee maatalousvaltainen yhteiskunta jossa oltiin kotieläinten kanssa läheisissä tekemisissä.

Myyriä saalistavien nisäkäspetojen kokonaismäärä ei liene muuttunut viime vuosina kovin oleellisesti, mutta petoyhteisön rakenne on muuttunut: ketun määrä on merkittävästi vähentynyt ja sen tilalle ovat tulleet vieraslajit minkki ja supikoira. Meillä lumijälki-inventoinnit kertovat, että ketun kanta on pienentynyt noin puoleen koko Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana - sen sijaan näädän populaatio on suunnilleen ennallaan. Varsinais-Suomessa ketun määrää mittaava jälki-indeksi on pudonnut 20 vuodessa neljäsosaan (20 > 5). Petoyhteisön rakenteen vaikutuksesta punkkivälitteisten tautien riskeihin on saatu vastikään uutta tietoa: Hollannissa tehdyssä Tim Hofmeesterin tutkimuksessa ketut ja näädät vähensivät, paitsi punkkien määrää hiirissä ja myyrissä, yllättäen myös infektoituneiden punkkien määrää maastossa: niistä jäi jäljelle vain viidesosa alkuperäisestä määrästä. Vaikutusmekanismin arveltiin perustuvan siihen, että jyrsijät vähensivät liikkumistaan petouhkan vuoksi, jolloin punkkien ja jyrsijöiden kontaktit vähenivät ja punkit saivat vähemmän tautitartuntoja. Petouhkan tiedetään myös heikentävän myyrien lisääntymistä. Petoeläimissä esiintyy myös usein punkkeja, mutta ne - samoin kuin koiratkaan - eivät ole kovin hyviä reservuaareja eivätkä lisääntymisalustoja punkeille. Edellä mainituista syistä pedoista on enemmän hyötyä kuin haittaa punkkien torjunnassa. Äskettäin sveitsiläisessä tutkimuksessa huomattiin myös muurahaisten olevan hyödyllisiä punkkien vähentäjiä.

Tuoreessa tutkimuksessa (Wikström ja Kjellander 2022) analysoitiin hyödyllisellä tavalla nisäkkäiden ravintoketjun jäsenten mahdollista suhteellista vaikutusta punkkitauteihin. Kirjoittajat päätyivät siihen, että ainakin läntisellä Uudellamaalla supikoirien ja jäniseläinten kannoilla olisi merkittävä tauteja lisäävä vaikutus. Julkaisussa esitetään malli, jonka avulla voidaan systemaattisesti analysoida erilaisia ravintoketjuja ja ekosysteemejä; samat päätelmät kun eivät sovellu joka alueelle Suomessa. Joka tapauksessa on hyvä korostaa sitä, että ravintoketju on punkkivälitteisten tautien kannalta ratkaiseva ja siihen voidaan vaikuttaa, eli ihmisten käyttäytymisen muuttaminen ei ole ainut mahdollisuus punkkivälitteisten tautien torjunnassa.

Punkkitautien ekologinen torjuntaohjelma

Ilmastonmuutos ja punkkien isäntäeläinten kantojen muutokset lisäävät punkkivälitteisten tautien esiintymistä Suomen luonnossa. Leviämisessä on keskeinen rooli toisaalta punkkien määrää lisäävillä kasvinsyöjänisäkkäillä ja toisaalta eläimillä, jotka siirtävät taudinaiheuttajat punkkien sukupolvesta toiseen. Näistä tärkein lajiryhmä ovat myyrät, mutta linnuilla kuten rastailla on myös osuutensa, joka on vielä jossain määrin tuntematon. Petoeläimistä hyödyllisimmät ovat keskikokoiset pedot kettu ja näätä, koska ne pystyvät rajoittamaan myyrien liikkumista ja lisääntymistä. Ravintoketjujen ennallistaminen kasvinsyöjien kantoja alentamalla ja petoeläimiä suosimalla vähentäisi siis todennäköisesti punkkivälitteisten tautien esiintymistä ihmisillä. Kaikkein haitallisimpia punkkien isäntäeläimet ovat paikoissa, joissa ihmiset oleskelevat paljon ja joista niitä ei voida helposti poistaa, eli kauriit, rusakot, rastaat, hiiret, myyrät ja rotat taajamien puutarhoissa ja metsäisissä puistoissa.

Punkkitautien hillinnässä auttavia toimenpiteitä:

- Aidataan pihoja ja puistoja kauriiden ja jäniseläinten poissa pitämiseksi.
- Tehostetaan hirvieläinten metsästystä, erityisesti metsäkauriin ja valkohäntäpeuran osalta.
- Vähennetään riistaeläinten talviruokintaa, rajaten sen lähinnä metsästyksen avuksi syksyisin.
- Pidetään villisian kanta pienenä.

- Ei anneta hirvieläinten kuten metsäkauriin, valkohäntäpeuran, saksanhirven ja kuusipeuran runsastua Keski- ja Pohjois-Suomessa.
- Vähennetään ilveksen, ketun ja näädän metsästystä.

Anneli Jalkanen, maat.-metsät. tri, metsänhoitotiede, Espoo

Lisää aiheesta

Punkkien elinkierrosta: hs.fi/tiede 30.5.2017: Hirvieläimet levittävät punkkeja, mutta punkkitaudit ovat peräisin pikkueläimistä

https://en.wikipedia.org/wiki/Lyme_disease_microbiology

www.borrelioosi.net, www.eucalb.com

http://ecdc.europa.eu/en/healthtopics/vectors/vector-maps/Pages/VBORNET-maps-tick-species.aspx

http://www.eurosurveillance.org/images/dynamic/EE/V16N27/art19906.pdf

Diza E, Papa A, Vezyri E, et al. 2004. Borrelia valaisiana in Cerebrospinal Fluid. Emerging Infectious Diseases 10(9):1692-1693.

Cuellar ym. 2019. https://www.clinicalmicrobiologyandinfection.com/article/S1198-743X(19)30530-0/fulltext

Margaretha Gustafsson, parasitolog och docent i cellbiologi vid Institutionen för biovetenskaper, Åbo Akademi: https://www.hbl.fi/artikel/koncentrera-jakten-pa-hjortdjur/

Thomas G.T. Jaenson, prof. in medical entomology, Uppsala University: https://www.hbl.fi/artikel/vitsvanshjort-och-radjur-producerar-mangder-av-sjukdomsoverforande-fastingar/

http://www.ja.se/artikel/51425/fel-information-om-att-radjur-minskar-borrelia.html

Heikki Henttonen, metsäeläintieteen professori, Luonnonvarakeskus:
-Metsästäjä-lehti 2/2017 s. 52-53. Verkossa http://www.lehtiluukku.fi/lehti/metsastaja/_read/02-2017/142274.html
-Punkit halajavat hirvieläimiä. Jahti-lehti 2/2017 s. 34-35. Verkossa: http://digijahti.fi.

Suomessa asuu yhteensä 20000 kiloa västäräkkejä - Mitkä lintulajit ovat raskaassa sarjassa? https://yle.fi/uutiset/3-9839050

Tim Hofmeester. 2016. The wild life of tick-borne pathogens. Väitöskirja, Wageningenin yliopisto. Ladattavissa Google Scholarista.

http://www.natursidan.se/nyheter/ju-fler-ravar-och-mardar-desto-farre-sjukdomsbarande-fastingar/

Liha-allergia: https://en.wikipedia.org/wiki/Alpha-gal_allergy

Länsiväylä 15.5.2020.  Asiantuntija: Hirvieläinten kannan kasvu lisää punkkien määrää – "Rakastavat kauriita ja peuroja" https://www.lansivayla.fi/paikalliset/1502041

Viljanen Matti & Lehtinen Pekka. 1992. Lymen borrelioosi. 108(9):846 https://www.duodecimlehti.fi/lehti/1992/9/duo20158

Sormunen, J.J. 2018. Questing ticks, hidden causes. Tracking changes in Ixodes ricinus populations and associated pathogens in southwestern Finland. TURUN YLIOPISTON JULKAISUJA – ANNALES UNIVERSITATIS TURKUENSIS SARJA - SER. AII OSA - TOM. 349 TURKU 2018.

Sormunen J, Kulha N, Klemola T, Mäkelä S, Vesilahti E-M, Vesterinen E. 2020. Enhanced threat of tick-borne infections within cities? Assessing public health risks due to ticks in urban green spaces in Helsinki, Finland. Zoonoses and Public Health 67 (7): 823 - 839.

Sormunen, J, Mäkelä S., Klemola T., Alale T., Vesterinen E. 2023a. Voles, shrews and red squirrels as sources of tick blood meals and tick-borne pathogens on an island in southwestern Finland. Ticks and Tick-borne Diseases 14 (3): 102134.

Sormunen, J., Sääksjärvi, I., Vesterinen, E., Klemola, T. 2023b. Crowdsourced tick observation data from across 60 years reveals major increases and northwards shifts in tick contact areas in Finland. Scientific Reports 13 (1): 21274.

Uusitalo Ruut, Siljander Mika, Lindén Andreas, Sormunen Jani J, Aalto Juha, Hendrickx Guy, Kallio Eva, Vajda Andrea, Gregow Hilppa, Henttonen Heikki, Marsboom Cedric, Korhonen Essi M, Sironen Tarja, Pellikka Petri, Vapalahti Olli. 2022. Predicting habitat suitability for Ixodes ricinus and Ixodes persulcatus ticks in Finland (2022)

Parasites and Vectors 15(1): 310.

Zingg, S. Dolle, P. Voordouw, M.J. Kern, M. The negative effect of wood ant presence on tick abundance. Parasites & Vectors (2018) 11:164 

Wikström, M. & Kjellander, P. 2022. Harar och mårdhundar ökar risken för borrelios. S. 61- 92 teoksessa: Gunnel Englund (toim.). 2022. Välmående av vilt. Yrkeshögskolan Novia, Vasa, Finland. Novia Publikation och produktion, serie R: Rapporter 1/2022.

Päivitetty: 11.01.2024.